sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Sirpa Kähkönen: Kuu taskussa


Kustannusosakeyhtiö Otava
1991

Esittely (wikipedia)

Kähkösen ensimmäinen nuortenkirja Kuu taskussa ilmestyi vuonna 1991. Se kertoo epäsovinnaisesta rakkaudesta. Tarinan minäkertoja, 15-vuotias Martin, rakastuu itseään 11 vuotta vanhempaan naiseen Ainoon. Rakkaus on toiselle tinkimätön totuus ja toiselle leikkiä.


Oma arvio: 

Yhtenä koulutehtävänä eräälle kurssille oli lukea itselle uusi nuorten romaani ja suositella sitä. Minä en ole koskaan lukanut pahemmin nuorten romaaneja (edes ollessani sen ikäinen), mutta muistin ostaneeni kirpputorilta tämän kyseisen kirjan, koska pidän Sirpa Kähkösestä kirjoittajana. 

Eikä hän totitesti pettänyt minua nuortenkirjatuotannollaankaan, sillä vaikka kirjan aihe on verraten naiivi ja aika kaukana omasta maailmastani, oli se varsin mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Kirjan päähenkilö on kuitenkin jossain määrin makuuni aikuisempi kuin useat kirjoissa kuvatut 15-vuotiaat. 

Teos on kirjoitettu minä-näkökulmasta, kirjakielellä ja vielä tarkemmin sanottuna "stadin" slangimurteella. Ihan kaikkea en usko ymmärtäneeni, mutta monelle nuorelle tämä kirja voisi toimia jo ihan pelkästään kielensä puolesta. Toki kirja kuvaa 1980-1990-lukujen nuorisoelämää eikä siten ole aivan sitä tuoreinta juttua, mutta paljon on sellaista, mikä ei varmasti koskaan muutu. Nuoret ihmiset ovat olleet samanlaisia vuosikymmenistä huolimatta. 

Jos jotain miinusta kirjasta pitää sanoa, niin paikoin se on hieman epäselvä, sillä päähenkilön perhesuhteita avataan vasta kirjan loppupuolella. Alussa minulta ainakin vei aikaa kun yritin ymmärtää kuka kirjassa on kuka suhteessa päähenkilöön. 

Suosittelen kirjaa luettavasti ihan kenelle tahansa. Se on loppuviimein varsin leppoista ja ihan hauskaakin luettavaa eikä se tosissaan kuvaa "teiniangstia" pahimmillaan. Kirjan lukee nopeasti. 

Arvio tähdissä:

Nuorten kirjaksi teos ansaitsee **** tähteä. 


sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Anni Polva: Penni ajatuksistasi


1981

TAKAKANSI:

"Ulla oli vihainen itselleen: kuinka hän oli voinutkin olla niin sinisilmäinen, että oli antanut Jarin vetää itseään nenästä! Mutta se olikin sitten viimeinen kerta, kun tämä tyttö uskoi miesten imeliin sanoihin! Tästä lähtien hän pitäisi hauskaa miesten kustannuksella ja juoksuttaisi heitä mielensä mukaan. 
Mutta miten sitten kävikään: Ulla lähti miettimään tulevaisuuttaan kummiensa Hannan ja Jalmarin luokse ja tapasi siellä Maailman Sinisimmät Silmät. Ne kuuluivat Heikille, joka tuntunut kuitenkaan ottavan Ullaa vakavasti, vaan piti häntä pahaisena pikkutyttönä. Tarvittiin vaiherikas kesälomamatka - jonka aikana ehtikin sitten tapahtua kaikenlaista odottamatonta - ennen kuin Ulla saattoi todeta, etteivät kaikki siniset silmät olleetkaan petollisia!"

OMA ARVIO: 

Anni Polvan kirjat edustavat minulle rentoa lukuhetkeä. Kun haluan vain viihtyä kirjan parissa, ehkä nauraa silloin tällöin, valitsen Anni Polvaa. Tämä teos ei ehkä ollut siellä hauskimmasta päästä Polvan teoksia, mutta menetteli ja oli ainakin kevyttä. Juuri sopiva teos jouluähkyn sulattelulle ja uuden vuoden kirjahaasteen avaamiselle. 

Kirjan takakansi on mielestäni ehkä hieman harjaanjohtava, sillä minusta päähenkilö Ulla ei varsinaisesti leiki miesten kustannuksella vaan käyttäytyy kuin kuka tahansa "keskenkasvuinen" tytönretale. Toisaalta kun ottaa huomioon kirjan kuvaaman ajan, voi olla, että takakannen kuvaus on kuitenkin varsin osuva. 

Varsinaista tarinaa kirjassa ei ole - tai ei ainakaan sellaista odottamattomien käänteiden täyttämää. Melko tasapaksua tarinointia. Ehkä juuri siitä syysytä kirja ei imaissut minua mukaansa. Luin kirjaa vain kun ei ollut mitään muutakaan tekemistä tai kun en saanut unta. Itsessään kirja ei houkutellut minua. 

Onneksi kirjan on sopivan pituinen. Kyllä se hetkessä lienee jos sillä tavoin orientoituu. Kirja on hyvä valinta kun ei halua ajatella tai kokea valtaisia tunteita. Vaikka voihan tämä tietysti jollekin toiselle herättää tunteita, joita se ei minussa herättänyt. Ja eipä kai kirjan aina tarvitse tunteita herättääkään... Vai pitääkö? 

ARVIO TÄHDISSÄ:


maanantai 29. heinäkuuta 2013

Laila Hirvisaari (Hietamies): Vienan punainen kuu


© Laila Hietamies
1992

TAKAKANSI:

Vienan vaarat ovat valtavat, lehdot lempeät, vedet kimmeltävät kirkkaina. Sen ihmisen rakastavat maataan. 
      Sinne palaa rikkaana miehenä Ilja Huotari kierrettyään maailman turut ja rakentaa talon jonka veroista Vienassa ei ole ennen nähty. 
      Siellä varttuu nuoreksi naiseksi kaunis, vaalea Anna-Liisa, jonka tulevaisuus näyttää olevan rakkautta ja onnea täynnä. 
     Mutta miten vähän kukaan tietää edes omista tunteistaan, kun kaikki ympärillä äkkiä ja rajusti muuttuu. 
     Laila Hietamiehen romaani vangitsee ja lumoaa. Sen väkevien ihmiskohtaloiden taustana elää tarunhohtoinen Viena historiallista totuuttaan. Tuo houkuttava maa, jonka aarteita tavoittelevat niin monet. 

OMA ARVIO:

En tiedä kumman nimen olisin kirjoittanut otsikkoon, sillä jos oikein muistan, Laila Hietamies erosi jossain vaiheessa miehestään ja otti oman sukunimensä takaisin. Hänen kirjoistaankin painettiin siis uusia painoksia uudella nimellä. Minulla sattuu olemaan vanha painos, samasta naisesta on kuitenkin kyse. 

Vienan punainen kuu on teos, jolta en osannut odottaa mitään. Laila Hirvisaari on minulle tuntematon kirjailija siinä mielessä, että vaikka hänen nimensä kuuluu joka puolella, en ole eläissäni lukenut häneltä teostakaan. Olen aina ajatellut, että Hirvisaari kirjoittaa tätimäistä tekstiä, sellaista ärsyttävää lässytystä, jota en todella tahdo lukea. Mökkihyllyn kirja-antia selaillessani Vienan punainen kuu oli kuitenkin houkuttelevin enkä tosiaan kadu valintaani. Teos todisti, ettei Hirvisaari ole tätimäinen lässyttäjä ja avasi minulle täysin uuden kirjamaailman. Kun edellisessä kirja-arviossani (Haukka, minun rakkaani) kerroin haluavani lisää Utriota, voin sanoa saman Hirvisaaresta; Lisää kiitos! (Onneksi mökkihyllystä löytyy)

Vienan punainen kuu on teos, joka loppuu ennen kuin oikeastaan ehtii alkaakaan. Ja hyvä niin! Pitkälle kirjaa sai lukea melko huolettomin ajatuksin, mutta loppua kohden kun sisällissota kirjan sivuilla varsinaisesti pääsee Vienan Karjalan alueellakin vauhtiin, toivoi, ettei enää olisi pitkä matka viimeiselle sivulle. Ja kuinka ollakaan, Hirvisaari osaa lopettaa teoksensa juuri oikeaan kohtaan; onnelliseen, mutta haikeaan. Ja silti mikään siinä tarinassa ei saa päätöstään. Toki jos Suomen historiasta on vähääkään perillä, voi päätellä kuinka siinä tarinassa loppujen lopuksi käy, mutta henkilöhahmojen tarinoista voi vain luoda omia mielikuviaan. 

Teoksessa on vain tärkeitä ja hyviä henkilöhahmoja. Itse tykästyin päähenkilöön, Anna Liisaan, joka valinnoissaan ja ajatuksissaan tuntuu henkilökohtaiselta. Erityisesti hänessä tapahtuu kirjan aikana sellaista kasvua, jota kirjan henkilöltä toivookin. Ja sitten on niitä hahmoja, jotka eivät kasva, ja joita kirjat myöskin tarvitsevat. Kirja tarjoaa vastakkainasettelua ja vaatii sopeutumiskykyä myös lukijaltaan. Vienan punainen kuu on kaunis kuvaus Anna Liisan elämästä lapsesta aikuisuuden vaikeisiin valintoihin ja se todentaa myös pelottavan vankkumattomasti, että vaikka aikuisen maailma on täynnä valintoja, on myös olemassa sellaisia valintoja, joihin et itse voi vaikuttaa, jotka ikään kuin valitaan sinun puolestasi. 

Olen iloinen, että päädyin lukemaan kirjan. Onhan se kauheimmillaan ihan hirveää luettavaa, mutta kauneimmillaan mitä upeinta historian ja ihmiskohtaloiden kuvausta. Historiasta kertovat kirjat vaativat oman aikansa ja minä valitsin juuri sopivan ajan. Suosittelen kirjaa taas jos oma historia kiinnostaa, jos mielenkiintoiset ihmiskohtalot kiinnostavat ja jos haluat oikaista kenties minun kanssani samansuuntaisia uskomuksiasi kirjailijasta. 

ARVIO TÄHDISSÄ: 

*****


perjantai 26. heinäkuuta 2013

Kaari Utrio: Haukka, minun rakkaani


© Oy Amanita Production Ltd
1990

TAKAKANSI: 

"Blanka, ruotsalainen ylimysnainen, rikkaudestaan ja korkeasta asemastaan huolimatta alistettu ja hyväksikäytetty. 

Daniel Tulikilpi, äärettömän ja salaperäisen Itämaan upporikas turkisruhtinas, mies joka noudattaa vain omaa mieltään.

Rova Blankan ja herra Danielin tiet kohtaavat Roslagenin Lännanjärven petollisella jäällä. Kohtalo heittää heidät myrskyihin ja vaaroihin maailmassa, jossa vain voimakkaat selviytyvät. Mutta Blanka ei ole voimakas...

Ja kaiken yllä kaartelee jalo metsästyshaukka, rouva Blankan vapautta janoava sielu."

OMA ARVIO:

Tämä oli ensimmäinen Kaari utriolta lukemani kirja ja täytyy kyllä sanoa, että olisi pitänyt tarttua näihin kirjoihin jo aikoja sitten. Mahtava ja täysin mukaansatempaava lukukokemus. Nyt en enää malta odottaa, että saan lisää Utriota käsiini. 

Haukka, minun rakkaani on keskiaikainen kertomus Ruotsi-Suomesta ja siksi juuri se onkin niin mielenkiintoinen. On aina mielenkiintoista lukea omasta historiastaan - varsinkin kun Utrion teoksissa on paljon totta (tai ainakin todeksi uskottua). Lisää mielenkiintoa kirjaan tuo se, että se sijoittuu paljolti Turun alueelle eli siis omalle kotialueelleni. 

Teos on toki romanttinen, mutta aidossa mielessä. Se ei kaunistele tuota kauheuksien aikaa, jolloin naisen arvo oli melkoisen pieni. Utrio paneutuukin juuri keskiaikaisen ylimysnaisen asemaan; kuinka hän toimi usein kauppatavarana, jotta perheen arvokkuus säilyi ja jotta se saattoi "hyvien" naimakauppojen avulla laajentaa omistustaan ja rikasta sukukuntaansa. Naimakaupan laadulla ei ollut merkitystä eikä naisella pahemmin ollut kauppoihin sanomista. 

En sitten tiedä, että mikä varsinaisesti kirjassa nappasi niin tiiviisti mukaansa. Kenties romantiikka ja mielikuvat uljaasta Daniel Tulikilvestä? Tai sitten uskomaton historiakuvaus? Halu tietää, saako teos onnellisen lopun? Oli niin tai näin niin kirja pääsi kyllä ehdottomasti TOP10-liastalleni. Toivottavasti Utrion muutkin teokset ovat yhtä hyviä - ainakin odotukset ovat korkealla ensimmäisen kokemuksen jälkeen. 

Suosittelen kirjaa niille, joita kiinnostaa omaa varhaishistoriaa esittelevä, toisinaan vauhdikas, toisinaan suorastaan kiihkeän romanttinen teos. Veikkaisinpa, että tämä kirja vetää enemmän nais- kuin mieslukijoita. 

ARVIO TÄHDISSÄ:

*****

lauantai 1. kesäkuuta 2013

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja


© Tuomas Kyrö 2010

TAKAKANSI:

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun aurinko paistoi." Näin alkoi eräs Antti Litjan tulkitseman Kyllä minä niin mieleni pahoitin -kuunnelmasarjan jakso.

Mielensäpahoittaja on 80-vuotias oikeamielinen suomalaismies, joka ehdottaa ystävänpäivän tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää ja vastustaa moottoritietä, koska "routavaurio on luontainen nopeusrajoitus". Jouluna kinkun sijaan tarjottu kalkkuna pahoittaa mielen perin pohjin. 

Maailma muuttuu, mielensäpahoittaja ei. Onneksi parhaat asiat pysyvät; hanurimusiikki ja Kuusikodissa vuodeosastolla makaavan vaimon kämmen omassa kämmenessä. 

Tuomas Kyrö on antanut totisuudessaan hauskan, liioittelevan ja liikuttavan äänen sukupolvelle, joka teki eikä analysoinut! Se on järjen ja jäärän ääni. 

OMA ARVIO:

Tuomas Kyrö on paitsi hauska televisiopersoona, myös loistava kirjan kirjoittaja. En ole kyllä aikoihin nauttinut minkään kirjan lukemisesta näin paljon. Kirjan suorastaan ahmi kertaistumalta. No, eihän siinä ole kuin 130 sivua ja kappaleet ovat lyhyitä. Silti - monen samanpituisen kirjan lukemisessa menee paljon pidempään jos aihe on tarpeeksi kuiva. 

Mielensäpahoittaja on mielenkiintoinen ja jotenkin omakohtainen aihe. Näen hänessä paljon samaa kuin omassa pappassani. Ehkä juuri se teki kirjasta niin mielekkään. Vähän väliä naurahtelin kun muistin oman pappani sanoneen aivan samalla tavalla. Jäärä mikä jäärä. 

Kirjaan on helppo samaistua. Vaikka jäärä onkin jäärä, on se kuitenkin onnistunut järkeistämään syyt, miksi mielensä pahoittaa. Jotenkin koin sympatiaa koko kirjan ajan ja huomasin olevani samaa mieltä monesta asiasta. 

Suosittelen teosta ehdottomasti kaikille iästä riippumatta. Tämä on hauskaa ja kevyttä lukemista. Jos lukemisen aloittaminen on vaikeaa, niin tässä on oikea kirja tarttua. Se ei vie paljoa aikaa, on helppilukuinen ja mikä parasta; superhauska! 

ARVIO TÄHDISSÄ:

*****