keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Tauno Palo: Käsi sydämellä


Toimittanut Aino Räty-Hämäläinen 
© Tauno Palon perikunta ja Kustannusosakeyhtiö Tammi
2008 (alkuperäinen painos 1969)

TAKAKANSI: 

Suomalaisen näyttämön kruunaamaton kuningas Tauno Palo (1908-1982) kertoo tässä Aino Räty-Hämäläisen toimittamassa elämänkerrassa oman tarinansa rehtiin ja lämminsydämiseen tapaansa. Pääsemme mukaan niin lapsuudenkodin sopusointuiseen ilmapiiriin kuin uran alkuaikojen suuriin toiveisiin sekä pettymyksiin ja sitten suomalaisen elokuvan ja näyttämötaiteen historiassa vertaansa vailla olevaan menestykseen. Seuraamme Tauno Palon askeleita ensi rakkauden ja myöhempien kiintymysten vaiheilla. Palon omien kokemusten lisäksi kirja tulvii värikkäitä ankdootteja elokuvataiteemme varhaisajoilta. Kirja on runsaasti kuvitettu perhealbumista otetuin kuvin. 

Käsi sydämellä ilmestyi ensi kerran vuonna 1969. Tämä kirjan kahdeksas painos julkaistaan Tauno Palon syntymän 100-vuotisjuhlan kunniaksi. 

OMA ARVIO:

Tauno Palo on koukuttava kertoja ja siksi ahminkin kirjan yhdessä hetkessä. Tietysti lukukokemusta paransi vielä lukuisat kuvaat, jotka perhealbumeista oli kaivettu. Niitä oli tarinan lukemisen jälkeen ihana tarkastella - vanhoja kun olivat kaikki.

Tauno Palon elämäkerrassa ei ole mitään sen ihmeellisempää. Se ei ole mikään paljastusten arkku tai suurten juonenkäänteiden kehto. Se on pikemminkin tavanomainen kertomus siitä kuinka Tauno Brännäsistä tuli Tauno Palo, kuinka yleisöä pelkäävästä nuoresta pojasta tuli näyttämöiden ja filmien suuri sankari ja romantikko ja millaisia uhrauksia hän minkäkin asian eteen on tehnyt. Mielenkiintoista on se, kuinka yksityiskohtaisesti lapsuus kuvataan ja kuinka vähälle loppujen lopuksi jääkään se osio, jossa tulisi käsitellä Tauno Palon suurta ihailijakuntaa ja hänen kokemuksiaan sen saralta. Kaikkihan nyt tietää, että Tauno Palo oli aikansa suuri ja haluttu mies, mutta se, kuinka hänestä tuli sellainen, jää usein kertomatta.

Kirjan lukee nopeasti ja se on yltympäriinsä mielenkiintoinen teos - jos ko. henkilöstä on vähääkään kiinnostunut. Ei suuria paljastuksia, vain oleellisimmat ja loppujen lopuksi henkilökuvan kannalta ne mielenkiintoisimmat tapahtumat ja piirteet. Suosittelen nopeaksi lukukokemukseksi, josta samalla oppii jotain, mikä on totta.

ARVIO TÄHDISSÄ:

****


 

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Vihdoinkin sitä todellista aikaa, ELI LUKUAIKAA!

Olen ollut nyt kaksi kuukautta tämän blogin saralla aivan hissuksiin. Ei, en ole lopettanut enkä edes aio lopettaa. Jostain syystä joulu, koulu, työt, rakkauselämä ja muu ovat vieneet niin paljon aikaa etten ole kerinnyt lukemaan kirjan kirjaa. No, nyt kun joulustressi on ohi ja työtkin ovat (typerää kyllä) loppuneet, olen ehtinyt taas aloittaa rakkaan rakkaan kirjaharrastukseni. Ensimmäiseksi ahmin tuossa eilen jouluaattona Tauno Palosta kertovan kirjan, josta arvio seuraavassa postauksessa. 

Kamalasti lukemattomia kirjoja odottaa kirjahyllyssä, joten kirjastoon ei ole taas vaihteeksi asiaa - paitsi jos on kyse koulukirjoista. Niitä kun yliopistossa tarvitsee koko ajan uusia. En oikein tiedä vielä minkä lukisin seuraavaksi. Kerro minulle Zorbas olisi tyrkyllä, mutta saas nähdä nyt. 

Lukijoilleni välitän kuitenkin syvimmät pahoitteluni tästä hiljaiselosta. Se loppuu nyt. Yritän saada nykyisen elämäni sen verran tasapainoon, että saisin rakkaan harrarukseni mahtumaan johonkin koloseen. Voi olla, että juuri siksi olen ollut niin rikki välillä kun en ole kerinnyt lukemaan kirjan kirjaa kahteen kuukauteen. Oppikirjoja ei lasketa sillä niistä tulee useiten vain tuskainen ja stressaantunut olo. 

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Kirjahyllyn rimahdutussuunnitelma!

Olen taas raahannut kirpputorilta kirjoja selkä vääränä eikä kirjahyllyyni enää ihan oikeasti mahdu ainuttakaan teosta. Odotan päivää kun töistä tullessani se on romahtanut -___- 

Seuraavia kirjalöytöjä tein tänään:


Olen nyt innostunut Sirpa Kähkösestä ja ostelen hänen kirjojaan aina kun niitä halvalla esim. kirpparilta löytyy. Tämä teos löytyi 30 sentillä joten ehdottomasti mukaan lähti. Luulen, että tämä on jokin Kähkösen nuortenkirjoista, mutta eipä tuo haittaa (:


Tätä kirjaa naureskelin jo viimekerralla kun kävin kirpparilla ja nyt se sitten lähti mukaan. Takakannen perusteella kirja vaikuttaa ihan mukiinmenevältä ja leppoisalta luettavalta (:

Paras kirjalöytö tänään oli seuraava teos:


Kaikki seitsemän Narnian tarinat -kirjaa samoissa kansissa. Maksoi kymmenen euroa, mutta kyllä oli sen arvoista. Kirja on kuitenkin täysin uusi ja valtavan suuri (: 

lauantai 17. syyskuuta 2011

Tomek Tryzna: Mene, rakasta


© by Tomek Tryzna 2002
Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava
Aluperäinen teos Idz, kochaj

TAKAKANSI:

Vuosi sitten otin ristiinnaulitun seinältä alas, vedin naulat irti, irrotin Jeesuksen ristiltä, kiedoin sen kädet ja jalat siteeseen ja panin sen makaamaan sänkyyn peiton alle. Kun isä näki mitä tein, syntyi kauhea meteli, vielä pahempi kuin silloin kun söin unissani viidensadan zlotyn setelin, puolet isän palkasta. 

11-vuotias Romek tietää, mitä on köyhyys, nälkä ja häpeä. Sitä paitsi kaikki on Romekin syytä, sillä hän jätti oven auki kun varkaat puhdistivat kodin. Kun isä juopottelee, äiti masentuu eikä Jumalakaan auta, jää perheen pelastaminen Romekin harteille. Hän panee kaikkensa likoon ja matkustaa äitinsä kanssa Varsovaan vaurastumaan. Kaksikon tielle osuu niin huijareita kuin ihmispoloja, eikä onni ota suosiakseen nöyriä vaeltajia. Ehkä tie parempaan kulkeekin mielikuvituksen kautta? Tomek Tryznan herkä lapsuusromaani kiepauttaa todellisuuden ja kuvitelmat vyyhdeksi, jonka läpi Puola hohtaa outoa valoa. 

Vinksahtaneen runollinen ja haikean humoristinen perhetarina 50-luvun Puolasta sukeltaa syvälle lapsen maailmaan, sen oikkuihin, pelkoihin ja onnenhetkiin. 

OMA ARVIO:

Tämä on ensimmäinen lukemani puolalainen teos. Sitä kuvataan hauskaksi ja nokkelaksi, mutta minulle teos esittäytyy kaikkena muuna kuin hauskana. Nokkela se on, ja mielikuvituksellinen, mutta ei hauska. En nauranut edes mielessäni kertaakaan, en edes hymyillyt saatikka kuvitellut hymyileväni. Minusta Tryznan uvaus puolalaisesta köyhästyä perheestä nykykaikaisine ongelmineen oli surullista ja tietyllä tapaa myös ahdistavaa luettavaa. 

Nykyaikana ei enää osata tuottaa teosta, jossa kukaan ei olisi alkoholisti. Aina löytyy yksi (vähintään) ja yleensä se nivoutuu vielä yhteen perheen rahojen kanssa. Joku juo, rahat loppuvat ja ongelmat kasautuvat. Juuri niin käy myös tässä teoksessa. Kaiken lisäksi tuntuu, että kirjan minäkertoja Romek kärsii jonkin sortin psyykkisistä ongelmista - skitsofreniasta tai muusta - enkä koe sitäkään kovin hauskaksi piirteeksi. 

Koen ehkä, että kirja on minun makuuni liian realistinen. Minä elän samoja asioita joka päivä omassa elämässni - joka suoraan tai sitten esim. työn kautta. En todellakaan tahtoisi enää lukea aiheeseen liittyvää kirjallisuutta - varsinkaan kun takakansi naamioi sen mielikuvituksellisen hauskaksi - suorastaan todellisuutta pakoilevaksi. Totta on, että todellisuttaa teos pakoilee, mutta valitettavasti realismin kautta. Skitsofrenia vie kauas todellisuudesta, mutta itse sairaus on realistinen. 

Kohtasin teosta edetessäni myös toisen ongelman; vaikeaselkoisuuden. En välillä tiennyt, mikä on kuvitelmaa tai unta ja mikä totta. Tapahtumat vaihtuivat välillä niin vauhdikkaasti, että olin aivan pyörällä päästäni. Mielikuvitusta ja vauhtia teoksesta ei siis puutu. Olisin vain toivonut ymmärtäväni sen tarkoitusperiä, päämäärää ja hahmoja paremmin. Ehkä annan teokselle uuden mahdollisuuden hamassa tulevaisuudessa, mutta ainakaan nyt se ei vedonnut minuun millään tasolla. Lähinnä se jäi inhottavasti roikkumaan monin paikoin ja jätti minun kylmäksi joka tasolla. 

ARVIO TÄHDISSÄ: 

*



lauantai 27. elokuuta 2011

Day 29 – A book everyone hated but you liked

Kirja, jota muut vihasivat, mutta sinä et? Tämä on ehkä hivenen liian raju ilmaus sillä uskallan väittää maailmassa olevan paljon kirjoja, joista useat eivät pidä, mutta totuus on se, että aina niistäkin kirjoista pitää useampi kuin yksi. En kykene edes sitomaan tätä esim. luokkatilanteeseen, jossa kaikki olisivat lukeneet saman kirjan ja vain minä olisin siitä pitänyt. Ikinä ei ole ollut sellaista tilannetta. Siksipä en tähän kykene vastaamaan, koska en tätä haastetta pysty edes kiertämään tai muokkaamaan siten, että saisin vastattua järkevästi. 

perjantai 26. elokuuta 2011

Day 28 – Favorite title

Suosikki kirjannimi? Tämäkin on tosi hankala, mutta tavallaan helppo. Jokin kirjan nimi vaan miellyttää ja innostaa kun taas joku tuntuu typerältä, tylsältä, kenties täysin kirjaajn sopimattomalta.. Minun valintani on....



Olen aina tykännyt Saatana saapuu Moskovaan -kirjan nimestä. Se on jollain tavalla "synkeälle" (=suomalainen melankolia)  mielenlaadulleni mieleinen ja kutkuttaa mukavasti aiheeltaan. Myös se, että kaksi ensimmäistä sanaa alkavat samalla kirjaimella, mutta kolmas sana eri kirjaimella, vaikuttaa luultavasti. Kaksi ensimmäistä s-kirjainta sointuu yhteen kivasti ja sitten pehmeä M tulee ja pistää kaiken uusiksi - mutta tyylillä toki, tyylillä.

Day 27 – The most surprising plot twist or ending

Yllättävin juonenkäänne tai lopetus? Hmm... taas on kyllä niin hankala kysymys, että pelottaa ihan löydänkö vastausta ollenkaan. No, yritän ainakin. Mielessäni pyörii muutamia mahdollisuuksia, mutta mikään niistä ei oikeastaan ollut todella yllättävä. Lisäksi olen jo niillä teoksille vastannut jonkin päivän haasteeseen.. Koska en keksi mitään, mikä sopisi juuri kuin nakutettu tähän otsikkoon, valitsen teoksen, joka huijasi minua järjestelmällisesti alusta loppuun. Se sai minut aina lankaan enkä koko kirjan aikana oppinut kaavaa, jolla tulin huijatuksi :D


Dodie Smithin Linnanneidon lokikirja. Olen tällä teoksella vastannut johonkin toiseenkin haasteeseen, mutta ehkä se ei haittaa... (:


keskiviikko 24. elokuuta 2011

Day 26 – A book that changed your opinion about something

Kirja, joka sai mieleni/mielipiteeni/asenteeni muuttumaan jonkin asian suhteen? Taas tulee ihan liian vaikeita kysymyksiä... En osaa vastata tähän pitkänkään miettimisen jälkeen yhtään mitään... En tiedä onko mielipiteeni tai asenteeni koskaan muuttunut kirjan luettuani niin vahvasti, että se olisi jollain lailla mullistanut elämääni tai jäänyt edes mieleen. 

Skippaan siis tämän kysymyksen ja postaan uudestaan kenties joskus kun keksin jonkin teoksen, joka minuun on vaikuttanut otsikon mainitsemalla tavalla. 

Day 25 – A character who you can relate to the most

Hahmo, johon samaistun eniten? Nyt täytyy sanoa, etten ole eläissäni samaistunut yhteenkään lukemieni kirjojen hahmoon siinä määrin, että se ainakaan olisi jäänyt mieleeni. Kukaan ei ole ollut aivan kuin minä yms.. Jos kuitenkin joku täytyy mainita, niin Ylpeys ja ennakkoluulon Lizzyssä on jotain sellaista, mitä tunnistan hyvin vahvasti myös itsessäni. En enää vain muista, että mitä se jokin oli... 




sunnuntai 21. elokuuta 2011

Day 24 – A book that you wish more people would’ve read

Kirja, jonka toivoisin useamman lukevan? Voi niitä on niiiin monia, että taas iskee valinnan vaikeus... En haluaisi vastata samalla kirjalla, millä olen jo jonkin päivän haasteeseen vastannut... Valitsenpa siis seuraavan teoksen:

Irving Stone: Vincent Van Gogh - Hän rakasti elämää

Todella upea ja kattava teos taiteilija Van Goghista. Teos on raskas ja pitkä, mutta niin upea, että toivoisin monien monien lukevan sen - varsinkin niiden jotka ovat taiteesta ja taiteilijoista kiinnostunut. Tämä teos pureutuu yhteen aikojen suurimpana pidettyyn taiteilijaan ja hänen elämäänsä - joka ei ollut sellaista kuin taiteilijan elämän kuvittelisi olevan...

lauantai 20. elokuuta 2011

Day 23 – A book you wanted to read for a long time but still haven’t

Kirjahyllyssäni on jo pitkään istunut erään munkin myymä teos, Ajaton viisaus. Minun piti se aikoinaan lukea, mutta jostain syystä se jäi ja odottaa vuoroaan edelleen. Tahtoisin kovasti lukea sen, mutta jostain syystä tarvitsisin vähän potkua että saisin kirjan käteeni. 


Ajaton viisaus on kattava esitys Veda-kulttuurin henkisestä tiedosta. Jälleensyntyminen, karmanlaki,meditaatio, joogan harjoittaminen ja erilaiset sosiaaliset aiheet ovat joitakin kirjassa käsiteltyjä teemoja. Ajaton viisaus koostuu esseistä ja kirjoitetuista esitelmistä. Mukana on myös Srila Prabhupadan käymiä keskusteluja toimittajien, oppineiden ja yhteiskunnallisten vaikuttajien kanssa.

Veda-tieto ei ole tarkoitettu vain muinaisille tietäjille ja ajattelijoille. Se on dynaamista ja ymmärrettävissä ajan, paikan ja olosuhteiden mukaan. Siksi Ajaton viisaus onkin nimensä veroinen. Helppolukuisuutensa takia se on ostetuin Bhaktivedanta Book Trustin julkaisema kirja Suomessa. Esitelmän laatijoille se on verraton lähdeteos.

perjantai 19. elokuuta 2011

Day 22 – Favorite book you own

Suosikkikirjani, jonka omistan? Ööh.. jokseenkin typerä kysymys - anteeksi kritiikkini. En vain ymmärrä puoliakaan näiden kysymysten tarkoituksesta. Totta kai suosikkikirjani jonka omistan, on yleisestikin suosikkikirjani. Enpä keksi tähän muutakaan vastausta... Toisaalta yritän taas olla luova ja olla vastaamatta samalla kirjalla, jolla olen jo vastannut. Siispä valitsen seuraavan teoksen. 


Tämä on Varjojen enkelit -kirjan ohelle toinen suosikkini ja tämän arvoa lisää se, että ollut koskaan kuullut koko teoksesta ennen kuin se löytyi kymmenellä sentillä työpaikan kirpputorilta. Teos on hätkähdyttävä, sykähdyttävä, itkettävä, kauhistuttava, kivistävä, hengityksen salpaava ja kaunis. Rakastan sitä - sanoi kuka tahansa siitä mitä tahansa. Ehdottomasti yksi minun tärkeimpiä kirjojani.



torstai 18. elokuuta 2011

Day 21 – Favorite book from your childhood

Suosikkikirjani lapsuudesta? Tähän täytyy nyt heti sanoa, että en kykene mainitsemaan yhtä kirjaa, mutta sen verran voin valikoida, että Viirua ja Pesosta kuuntelin aina intoa piukassa ja niitä kirjoja luettiinkin meillä ahkeraan - tai no luettiin ja kuunneltiin :D

[kuva täältä]

[kuva täältä]

Miksi juuri Viiru ja Pesonen? Niin, hyvä kysymys. Sitä olisi pitänyt kysyä ainakin 12 vuotta sitten :D Jos nyt ajattelen asiaa, niin onhan tuo parivaljakko aika hurmaava. Viiru on juuri niin kissa kuin voi olla ja Pesonen juuri niin jörö mies kuin vain mahdollista. Yhdessä he koheltavat siihen malliin, että hauskaa on niin pienellä kuin isollakin. 

Äiti kertoi, että eniten minua tuossa kaksikossa viihdytti Viirun raidalliset housut. Hihitin niitä kuulemma aina ihan hillittömästi. Luultavasti kuvittelin oman kissani Höpön raidallisiin housuihin :D Edelleenkin se tuntuu hassulta ajatukselta. 

Oma lemmikkikissani Höpö, 20-v.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Day 20 – Favorite romance book

Romanttisen kirjallisuuden helmi? Vaikka rakastankin Kotiopettajattaren romaania ja Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, niin pakko on vastata tähän haasteeseen kuitenkin Tuulen viemää. Siitä on jo aikaa kun sen olen lukenut ja tarkoitus olisikin lukea se uudestaan lähiaikoina. En kuitenkaan usko, että se siitä huonommaksi olisi muuttunut - päin vastoin! Ah, Scarlettin ja Rhettin tarina on niin uskomaton!! (:




tiistai 16. elokuuta 2011

Day 19 – Favorite book turned into a movie

Hyvä kirja, josta on onnistuttu tekemään myös hyvä elokuva? Hmm... tämäpä kinkkistä taas vaihteeksi.. Ensimmäisenä tulee mieleen vain niitä, jotka ovat pahasti epäonnistuneet... köhköhdoriangreyköhköh... No mutta, se siitä :D Valitsen seuraavan teoksen:


Edvin Laineen vuonna 1955 ohjaama Tuntematon sotilas - tuo jokaisen Itsenäisyyspäivän pakollinen elokuva, jonka ajan itkettää ihan koko ajan ilosta tai surusta. Rakastan tätä elokuvaa, rakastan kirjaa josta elokuva on tehty, rakastan kaikkia hahmoja, rakastan suomen hevosia, rakastan ihan kaikkea mikä liittyy kyseiseen aiheeseen - rakastan jopa sotaa koska se on ohi - kiitos sen ajan miesten ja naisten!

Katsokaa nimenomaan tämä elokuva, EI sitä uudempaa, se on täyttä kuraa!!!



Day 18 – A book that disappointed you

Kirja, johon petyin? 


Robert James Wallerin Hiljaiset sillat oli kyllä pienoinen pettymys kaiken sen jälkeen mitä odotin. Olin katsonut elokuvan ensin ja minusta se sisälsi niin paljon tunteita ja mieletöntä paloa, että odotin jo aivan innoissani kuinka paljon sitä kirjassa olisikaan. Yleensä kirja on parempi kuin elokuva - siksi oletin näin. Mutta ei... kirja oli hyvä, muttei millään lailla intohimoinen tai palava, se ei herättänyt minussa niitä samoja tunteita, kuin elokuvaa katsoessa... 


maanantai 15. elokuuta 2011

Day 17 – Favorite quote from your favorite book

Suosikkisitaatti suosikkikirjastani? Niin siis mistä suosikkikirjastani? Yleisesti vai? Typeriä nämä kysymykset toisinaan, kun eivät oikein avaudu...

Tähän haasteeseen täytyy nyt vastata tylsästi että en tiedä mikä on suosikkilainaukseni suosikkikirjastani, mutta jotta ei ihan menisi plörinäksi niin laitan kaksi suosikkirunoni Aila Meriluodolta. Runot löytyvät muun muassa Kootut runot -teoksesta.

TÄNÄÄN

Kuoleman ankarat kasvot
kauan tunnin jo ennen, 
kuin minä rahtua tiesin,
millainen elämä on.


Siksi en tänään seiso
portilla vartoen, milloin
>>prinssi Elämä>> saapuu
- ja ohi kulkea voi


Mikään ei ohitse kulje.
Tyynet on silmäni, joihin
maailman rikkaat muodot
selkeinä kuvastuvat.


Elämä itse mä olen, 
avoinna seison kuin kukka
iloinen, luja ja valmis,
kuoleman vertainen.

© Aila Meriluoto

JÄLKEENPÄIN

Olen polkuni päässä,
tuhansista erään
 - ja niitä on täynnä maa.
On viileä ilta,
eräs päivä on mennyt,
on painunut metsien taa.


Ei mikään voi kuolla,
ei kukat, ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi. 
Ohi polku vain kulkee
ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi. 


Ja rakkaus, hetki,
vain silmistä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten,
tosi eilen, tänään
unen lailla lauennut lie. 


Ei mikään kuollut,
et sinä, en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään poljun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä.
Jäi hymyily surullinen. 

© Aila Meriluoto


lauantai 13. elokuuta 2011

Day 16 – Favorite female character

Ja heti tähän perään, suosikki naishahmoni kirjoissa. Tämä lienee hieman vaikeampaa, muttei suinkaan mahdotonta. (:


Scarlett O'Hara, tuo keimaileva sisupussi, mieltään alati muuttava kaunotar. Hänet olen valinnut lempi naishahmokseni ja syitä siihen lienevät esimerkiksi se, että hahmo kokee Tuulen viemää ja Scarlett-sarjan aikana niin suuren muutoksen henkisesti, että tuntuu, kuin Sacrlettin tarina olisi yksi parhaista kasvutarinoista. Lisäksi Scralettin tarina on ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista ja elävimmistä. 



Day 15 – Favorite male character

Tämä jäi eilen tekemättä syystä jos toisesta, joten kiirehdin sen alta pois nyt. Eli siis suosikki mieshahmoni kirjoissa. Tämäkin on vaihteeksi taas helppo ja tiedänkin vastauksen heti!!


Mr. Darcy! Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksen huonomaineinen ja itsepäinen hurmuri, jota kirjasta tehdyssä televisiosarjassa esittää iki-ihana Colin Firth. Tätä on sen tarkemmin turha selittää, henkilö on vain uskomattoman karismaattinen ja lumoava ja hänen takiaan toivoisi, ettei kirja koskaan loppuisi (:






perjantai 12. elokuuta 2011

Edgar Allan Poe: Arthur Gordon Pymin selonteko


Julkaistu vuonna 1838
© Jaana Kapari-Jatta, 2008
Alkuperäinen teos: The Narrative of Arthur Gordon Pym of Nantucket

TAKAKANSI: 

Arthur Gordon Pymin selonteko on huima toimintajännäri, jossa Poe johdattelee lukijat merirosvojen, kartoittamattomien saarten ja suurten valtamerilaivojen maailmaan. 

Nuoren Arthur Gordon Pymin matka alkaa salamatkustajana Grampus-laivan ruumassa ja jatkuu vääjäämättömästi yhä suurempia seikkailuja kohti. Poe maalaa valtamerimaiseman lukijan silmien eteen, ja lukija kokee Pymin kärsimykset ja tuskat ominaan. Kaikki ihmiselämän eri osat - rakkaus, kuolema, tuska, ilo - ovart läsnä romaanissa, ne kulkevat yli kielirajojen ja vuosisatojen tuoreina ja koskettavina. 

OMA ARVIO:

Vaihteeksi onnistuin taas tarttumaan sellaiseen teokseen, joka imaisi minut mukaansa ensimmäisestä lauseesta lähtien. En olisi millään malttanut laskea kirjaa käsistäni, mutta päälle puskeva arki pakotti. Työt on tehtävä ja sitten vasta huvit. 

Arthur gordon Pymin selonteko on todellinen jännitysseikkailu, joka kulkee juuri niillä alueilla, jotka minua kiinnostavat. Teos keskittyy usein  kuvailemaan merenkäyntiä - sitä kuinka väärin sen voi tehdä ja sitä, kuinka kaikki tulisi järjestää. Sanasto on toisinaan hankalaa merenkulkusanastoa ja koko ajan kuljetaan erilaisilla leveyspiireillä, jotka olisi helppo tarkistaa kartasta jos vain viitsisi. Kuvaus on hyvin maantieteellistä ja siksi niin valtaisan kiinnostavaa. 

Arthur Gordon Pymin seikkailut eivät seilaamista suuren valtamerialuksen voittamattomana kapteenina. Kuten takakannessa sanottiin, on se enemmänkin seikkailua piiloutuneena tai sitten seikkailua kuoleman kourissa. Muun muassa ruoka on erittäin tärkeässä osassa tässä kirjassa. Lisäksi päähenkilöt eivät missään muodossa voi välttyä petokselta - se seuraa heitä minne he menevätkin. 

Arthur Gordon Pymin selonteko on melko raaka kirja. Miestä kuolee kuin mustaansurmaan ja usein mitä raaimmalla tavalla. Mädäntymistä kuvataan tarkoin ja se jos jokin tuo teokseen hivenen kauhumaista tunnelmaa. Hahmot ovat sympaattisia - tosin heidän ulkomuotoaan on vaikea saada verkkokalvoilleen vähäisen kuvailun vuoksi. Jostain syystä voisin ajatella Ted Levine näyttelisi televisiosarjassa Petersin osaa, joka on Arthurin rinnalla hyvin keskeinen henkilö. 

[kuva täältä]

Ainoa harmi teoksessa on se, että se loppuu kesken - juuri sellaiseen kohtaan johon se ei saisi missään nimessä loppua. Suosittelen kirjaa kuitenkin seikkailukirjallisuuden ja erityisesti meriseikkailujen ystäville. Minusta Arthur Gordo Pymin selonteko on mitä huiminta luettavaa!!

ARVIO TÄHDISSÄ:

*****


torstai 11. elokuuta 2011

Day 14 – Favorite book of your favorite writer

!!!!!TÄMÄ POSTAUS SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA!!!!!

Suosikkikirjani suosikkikirjailijaltani? Vihdoinkin joku helppo kysymys! Olen hehkuttanut suosikkikirjaani täällä blogissa jo varmaan kahdesti - viimeksi eilisessä haastevastauksessani :D No, hehkutanpa vähän uudestaan!!


Suosikkikirjailijanihan oli ja on edelleen Niklas Rådström ja suosikkikirjani hänen teoksistaan on yllä mainittu Varjojen enkeli vuodelta 1993 (©). Takakansiselostus ja oma arvioni ovat ehkä omiaan selventämään, miksi juuri tämä kirja. 

TAKAKANSI:

Ove Marklund on luonut menestyksekkään uran muoti- ja mainosvalokuvaajana. Hän on ollut toteuttamassa Benetton-tyyppistä kampanjaa "Ei mitään", jolla on harkitun leuhka iskulause: "Mitä sinulta puuttuu? Ei mitään." Sitten Marklundille sattui jotain minkä vuoksi hän jätti studionsa ja keskikaupungin arvohuoneistonsa ja seisoskelee nyt ikkunassa ottamassa leikisti kuvia olemattomalla kameralla, mallinaan esikaupunkislummin sekalaiset asukkaat. 

Koska Marklundilla ei ole maallista menetettävää, hän voi huoletta katsoa, mitä hänen ihmisyydestään on mahollisesti jäljellä. Hän lainaa tuulelta siivet ja lähtee tarkkailemaan, mitä kotilähiön asukkaille oikein tapahtuu. Hän seuraa katulasten parvea vaarallisiin seikkailuihin, liitelee seinien läpi rappiomiesten loukkoihin, todistaa pahan voimaa, mutta myös hyvyyden. Keskeltä häikeäilemättömön itsekkyyden ja tarkoituksettoman metelin täyttämää maailmaa hän erottaa kirkkaan pisteen: hiljaisen kuuron pikkupojan Tobiaksen, joka yrittää pelastaa narkomaaniin rakastuneen siskonsa pimeyden kynsistä. 

OMA ARVIO: (vuodelta 2006, muotona kirjaesitelmä)

Ruotsissa ja muissakin pohjoismaissa novellistina, runoilijana, lastenkirjailijana ja matkakertomuksien kirjoittajana tunnettu Niklas Rådström on kirjoittanut 90-luvun alkupuolella tunnelmallisen viihderomaanin Varjojen enkeli, joka ei nimensä perusteella varsinaisesti kerro kirjasta paljon mitään. Ehkä siitä voi lukea hienoista melankoliaa ja koskettavaa murhetta. 

Kaikki kirjassa tapahtuva nähdään päähenkilö Ove Marklundin silmin, näkökulma ei missään välissä siis vaihdu. Kuolemaan johtavaa sairautta poteva Ove tarkkailee lähiympäristöään harmaassa kerrostalomiljöössä, lähibensa-asemallaan ja kotinsa harmaista ikkunoista. Hän seuraa naapurin pienen kuuron pojan Tobiaksen hiljaista elämää maailman julmissa ja kylmissä käsissä, kun poika epätoivoisesti koettaa kiskoa isosiskoaan Erikaa pois narkomaani-Ariksen seurasta. 

Kaikki tapahtuu niin toivottoman hitaasti. Kun Tobias ja Ertika kulkevat liukuportaita kohti, minä jään auttamattomasti jälkeen. Tobias kävelee puoli askelta Etikan edellä. Näen hänen askeleistaan, miten onnellinen hän on. Siinä missä liukuportaat vievät kadulle, auringonvalo on armottoman sokaiseva. Näen Erikan vitkastelevan. Tobias ei ole vielä huomannut mitään, mutta hän pysähtyy portaiden juurelle ja katsoo Erikaan. 
Tule, hän viittoo Erikalle. Jätetään yö tänne alas. 
Erika astuu askeleen Tobiasta kohti, ja silloin isku, jonka antamisen hän aloitti alhaalla maan alla, tavoittaa Tobiaksen. Erikan kämmentä polttaa kun se koskettaa Tobiaksen poskea, ja Tobias horjahtaa taaksepäin ja päätyy istumaan liukuportaitteen alimmalle askelmalle, Portaat lähtevät taas käyntiin, ja hän liukuu hitaasti ylös valoon. 
Painu helvettiin senkin kuuro pieni iljetys! Erika viittoo hänelle. --- Minä jään tänne, hän viittoo. Minä rakastan yötä. 

Olen ottanut kirjasta esille viisi päähenkilöä, joista yksi ja samalla viimeinen kulkee mukana Oven muistoissa ja pohdinnoissa. Tämä kyseinen henkilö on päähenkilön edesmennyt, kuuro pikkuveli Erik, jota maailma, elämä ja isä ovat kohdelleen kohtuuttoman väärin. Ainoa yhteys, joka Erikillä muuhun maailmaan on, on hänen ja Oven välinen merkistö. Kuurous ei anna tuon ajan aralle lapselle muita mahdollisuuksia. 

Olin leikkinyt jotain, ehkä jutellut itsekseni, ja Erik oli katsellut minua sängyn päätypienojen välistä. Luulen, että yritin jollain tavoin saada Erikin mukaan leikkiin kuin auttaakseni häntä esittämään jotain leikkiin kuuluvaa osaa. Mutta en tiennyt miten minun olisi meneteltävä. En edes tiennyt miksi häntä kutsuisin. Hänen nimensä oli Erik, mutta hänelle itselleen nimi oli vain tyhjää uloshengitystä ja huulten liikettä. 

Sitten kohotin käteni, suljin sen kevyesti ja pyöräytin sitä muutaman kerran poskeani vasten ja osoitin sitten pikkuveljeeni. Hän oli kypsä omena, minä halusin sanoa. Hän oli varhainen syksyn hedelmä, hän oli koko elokuu. --- Sitten osoitin itseäni ja kuljetin kättäni ilmassa hiukan nykivässä kaaressa. Siipirikko lintu, halusin sanoa, putoava sorsa. Se sai olla minun nimeni, nykivä kädenliike kuin haavoitetun linnun lento. Ja silti sen siiveniskut täyttivät koko huoneen, sen näin Erikin kasvoista. Avuttomasti hän ojensi kättään huoneeseen yrittäen jäljitellä linnun vaappuvaa lentoa. Hän nauroi, ja minä toistin toistamistani hänelle hänen nimeään - käsi kevyesti suljettuna poskella. Hänen pienet hapuilevat kätensä leikkivät minun nimelläni. 

Kirjan tunnelma alusta loppuun ei ole millään lailla hilpeä, vaan se käsittelee yhteiskunnan rikollisia, selvittämättömiä väärinymmäryksiä, vallan sekä elämän väärinkäyttöä, sorrettujen kurjuutta ja kuolemaa. Ove puolestaan silmäilee yhteiskuntaa eräänlaisena kohtaloiden kehtona, jossa jokaisella on jonkinnäköinen tarina, ja kertoo se omasta kaikkitietävästä näkökulmasta. Hän ei pelkää katsoa muita oman sairautensa läpi, mutta kenties hivenen hänen omaa sairauttaa sekoittuu heidän tarinoihinsa, sillä jokainen niistä tuntuu hivenen sekavalta ja houreiselta. Kirjan henkilöt ovat kaikki omalla tavallaan sisäänpäinkääntyneitä, joka aiheuttaa toisinaan ahdistusta lukijalle. Tuntuu ettei henkilöillä eikä heidän elämässään hetkessä mikään ole milloinkaan hyvin. Ainoastaan sivuilla seikkaileva kuuroutensa takaa virnuileva Tobias kykenee silloin tällöin heittäytymään elämän ihanuuksiin.

Ove kertoo muun muassa tarinaa omasta urastaan ja lapsuudestaan, jonka hän uhrasi suojellakseen kuuroa pikkuveljeään, jota vanhemmat eristivät kaikessa epätietoisuudessaan. Hän tuo esille tärkeimpiä elämänvaiheitaan, kuten kotoa pois muuttamisen ja sen seuraukset, ensimmäisen työsopimuksen ja keski-ikään siirtymisen vaikeudet. Hän kertoo jokaisen aloittamansa tarinan tarkasti alusta loppuun. Siskonsa pelastusta koettavaa Tobiasta hän seuraa ympäri kaupungin, kuin olisi itse Tobias. Ove on mukana kamppailun loppuun saakka - aina läpi miesten massoittaman kellarihuoneiston, synkän metsän ja metrotunnellin, jonne yksi kohtaloista päättyy.

Mutta kuinka Erikille sitten loppujen lopuksi kävi? Ove kertaa lapsuuttaan morfiinia ja olutta nauttien ja päätyy tilanteeseen, jossa kotoa lähteminen käy väistämättömäksi isän uhkaavan käytöksen käydessä hengenvaaralliseksi. Eniten Oven lähdöstä kärsii hänen itsensä lisäksi Erik, jonka loru loppuu lopulta jarrujen kirskuntaan.

Tunkeuduin ihmisten välitse ja näin veljeni makaavan lumessa, vääntyneen polkupyöräni vieressä. Suuri punainen sädekehä levisi hänen päänsä ympärille sillä aikaa kun ambulanssimiehet nostivat paarit autosta ja laskivat ne hänen viereensä. Hänen vasemmassa poskessaan oli verinen avohaava ja hiukset olivat liimautuneet päänahkaan kuin tahmea kypärä. Vasen silmä tuijotti alas likaiseen lumeen, missä veri hitaasti piirsi tummanpunaista unelmaansa ajorataan. Vartalo oli vääntynyt aivan mahdottomaan asentoon ikään kuin ylä- ja alruumis olisivat pyrkineet kumpikin omalle taholleen. Mutta kasvojen oikea puoli oli tyyni ja silmä oli kiinni. Jon näki vain kasvojen oikean puolen, saattoi ajatella, että hän vain nukkui. Kuorma-auton kuljettaja selitti kyyneleet silmissä tapausta poliisille:
- Minä tyyttäsin, mutta poika ei kuullut, mies sanoi. - Hän vain ajoi suoraa päätä tielle eikä yhtään katsonut ympärilleen. Minä en mahtanut mitään. Tuntui kuin hän ei olisi halunnutkaan kuulla. 
- Etkö  tajua, että poika on kuuro? minä sanoin.

Astuin askeleen kohti Erikin ruumista. 
He katsoivat vaiti minuun. Minä en itkenyt. Jo kauan aikaa oli ollut aivan liian myöhäistä minun itkeä. Minä vain vaivuin polvilleni veljeni viereen ja istuin hiljaa loskassa. Kun ambulanssimiehet yrittivät nostaa häntä, minä kohotin käteni ja estin sen. 
- Olkaa hiljaa, minä kuiskasin varovasti. - Älkää herättäkö häntä. 
He katsoivat minua ja jäivät odottamaan. Hekin tiesivät, että oli liian myöhäistä. Kaikki tiesivät, että kaikki oli ollut liian myöhäistä jo kauan, kauan aikaa. Päivä oli liian myöhäinen ja yö oli liian myöhäinen, valo oli hapertunut ja pimeys oli säröillä. 

- Tunnetko sinä hänet? joku kysyi. - Tiedätkö kuka hän on?
Minä kohotin katseeni ja näin ympärillä seisovien ihmisten jalkojen välistä isän auton lähestyvän väkijoukkoa ja pysähtyvän. Isä astui autosta, napitti päällystakkinsa ja käveli ihmisten luo. 
- Ei, ei tämä ole kukaan minun tuttuni, minä sanoin ja nousin. - Ei tämä ole kukaan. 

Kirja on lohduttoman relalistinen kertomus kohtaloista. Kirjan luettuani mietin, että osuvampi nimi sille olisi ollut Eikä yksikään pelastunut, sillä lähes jokainen kirjan hahmo kuolee tapaturmaisesti ääliömäinen virne naamallaan. Koko seutu tuntuu muutenkin vajonneen jonkinsorttiseen synkkyyden liejuun, josta yksikään ei selviä puhtain paperein. Harmaa kerrostalomiljöö ei myöskään anna lohtua. Alussa toivoin, että kirjassa olisi ollut edes yksi onnekkaampi hahmo, mutta kun tarkemmin ajattelen, ei se sittenkään olisi kirjan mukaista. Teos on kuitenkin kertomus todellisuudesta - todellisuuden karusta puolesta. Todellisuuden onnellinen puoli jääköön jollekin toiselle kirjailijalle. 

Kirjan takakansi on ehkä yksi harhaanjohtavimmista kansista, joita tiedän, sillä loppujen lopuksi kyse oli aivan muusta, kuin mihin takakansi keskittyi. Lisäksi pelottavan upeasti kirjoitetut kuvaukset eri tapahtumista, kuten Erikin kuolemasta, saavat vilunväreet kulkemaan. Kirja sopii niille, joita satunnainen ahdistuneisuus ei lamaannuta loppuiäksi. Rådström on luettavan arvoinen kirjailija ja erityisesti tätä teosta suosittelen lämpimästi, joskin varoittavasti. Ei ole kenties sitä kevyttä kesälukemista, mutta toisaalta se kevyt kesäkin on kohta pulkassa ja alkaa raskaiden kirjojen syys ja talvi (ah sitä melankolian määrää!!<3). 

ARVIO TÄHDISSÄ:
*****


keskiviikko 10. elokuuta 2011

Niilo Rauhala: Valossa näkyy kirjoitus [Runot 1967-1976] --- (kirjoitettu 2007)


Julkaistu 1977
OTAVA

OMA ARVIO:

Kuuteen alaotsikkoon ja vuoteen jaotellut runot vuosilta 1967-1976 muodostavat kerrassaan koskettavan kokonaisuuden, jonka tarkasteluun ei riitä vain pari sanasta. Ei, teos vaatii paljon tarkemman ja laajamittaisemman avaamisen ja sitä siis luvassa seuraavaksi.

Tähän päättyy kesä 1967 
kokoaa kaikki kauneimmat, koskettavimmat ja eniten tulevaa enteilevimmät runot yhdeksi alkavaksi ja loppuvaksi tarinaksi, joka yhdistää herkän kerronnan avulla karun totuuden ja kirjoittajan puolueelliset ajatukset yhteen. Yhdessä nämä saavat aikaan sen, ettei lukijalle jää muita mahdollisuuksia kuin uskoa jokaisen lukemansa sanan sinisilmäisesti mitään kyseenalaistamatta. 

Runosta muotoutuu lohduttomaksi osoittautuva tarina, joka aloittaa kesän ja päättää sen. 

Linnunlaulu sukelsi kevätsumusta
niin kuin piikki,
joka tyhjentyi suoneen
Lapseni silmiin oli minulle kirjoitettu 
kesän ja hiekkarantojen aika

Näiden sanojen saattelemana alkaa kirja ja kesä, jota enimmäinen osio käsittelee. Toiveikkaan aloituksen lastistaa kuitenkin lohduton loppu, joka päättää kesän 1967:

Sanasi, Jumala, lentävät pois kuin muuttolinnut,
kun tulee syksy ja sen yöt.
Ne ovat kaukana,
kun tekisi mieli kuulla. 
Paksu kinos on jäätynyt portaitten kaidepuulle. 

Joki virtaa nyt eikä liiku 1969 
pitää sisällään ihmisten liikehdintää yhden ihmiskulkurin silmin katsottuna. 

Kaukana täältä vai aivanko lähellä
silmä seuraa tiukasti jonkun toisen silmäripsien värähdystä.

Yllä olevan runon näkijä on kaikkitietävä, sillä jokaisen liikeen, ilmeen, äänen ja olemuksen takaa hän tuntee vastaantulijan tarinan. Hän kuvailee hyvin vahvasti ihmisten reaktioita ympäristöön ja tapoihin sidottuina. Hän tekee vertauksia siitä, miten reaktiot muuttuvat kun seurassa on eri ihmisiä. Alun seesteisyyden ja hillityn tarkkailun kumoaa kuitenkin rajuhko sekoaminen, jonka näkijä tuntuu kokevan. Hän poukkoilee nykyisyydestä menneisyyteen ja sieltä suoraan itsetuhoiseen tulevaisuuteen. 

En uskalla puhua keväästä. 
Linnut ovat menneet tästä maailmasta. 

Näiden sanojen myötä kaikki kaunis jättää jälkensä ja edessä avautuu kurjuuden polku. Tai ainakin niin voisi luulla. Totuus on kuitenkin se, että Niilo Rauhala tuntuu olevan toivon mies ja niin myös tämä osio teoksessa saa toiveikkaan päätöksen:

Jos maltat uskoa, 
Jumalan silmät katsovat tämän aamun läpi.
Kaikki suuret asiat ovat vielä edessäpäin. 

Kuuntelen sydämeni ääntä 1971
on ajatuksenjuoksun tapaan kiirehtivä arkipäiväm kuvaus, jonka maistelijana lienee työssäkäyvä lapsellinen naisihminen elämänsä alakuloisimmassa vaiheessa. Maailma esitetään tässä osiossa harmaana, turhana ja vaarallisen vaarattomana paikkana. Sitä kuvaillaan muun muassa seuraavin sanoin: pimeänvärinen, kivinen leijona ja kaikuvat huoneet.

Arkinen ote käy ilmi kokijan tutkiskellessa omia lapsiaan, omaa suhtautumistaan heihin sekä muuhun maailmaan ja ihmisiin. Runojen ehkä piinallisin sanoma tuntuu kuitenkin olevan se, ettei pitäisi uskoa mihinkään, mihinkään ei koskaan tulisi  luottaa. Ja niin kuin edellinenkin osio, niin myös tämä päättyy Jumalan lohtuun; sanoihin, jotka antavat voimaa synkkäpolkuisen runometsän tarpojalle. 

Lumen ja auringon välissä 1973
on eräänlainen mielen opus yöllä rantahietikolla istumisesta, meren liikkeiden yhtäjaksoisesta tuijottamisesta, haavojen havisemisesta ja sateen virkistävästä vaikutuksesta. Tiivistettynä se on opus hiljaisuuteen. Matkaoppaana toiminee vahva-ajatuksinen nuori ihminen, joka pohtii vanhempiaa, omaa suhdettaan heihin ja heidän ajatuksiaan. Vanhemmuuskysymyksen rinnalla poukkoilevat myös eri kansojen olemassaolon pohdinta, joka on paikoin melko kärkevää, toisinaan hyvin ironissävytteistä, jopa hivenen ilkeäksi käyvää.

Meren läheisyys 1975
on henkilökohtainen suosikkini, sillä se koskettaa minua eniten ja herättää ajatuksia. Pääaiheena on meri, joka on omia lempielementtejäni. Rauhalan runoissa meri edustaa melankolista kauneutta, mutta ei itsetuhoa tai kurjuutta - kuten voisi teoksen aiemmasta sävystä luulla.

Mustien pilvien parvi yön vihreällä  taivaalla
liikkuu kohti aamun sarastusta
ja ne ovat kohta kuin ylös nousseet,
saaneet valon siivilleen meressä,
meressä

Lainaamani runo on yksi suosikeistani. Se, kuten useat muut teoksen runoista, on kirjoitettu suomalaisen haikeaan melodiaan. Siinä kaikuu meren aavemaisuus ja laajuus sekä yksinäisyys. Runot tarkastelevat meren liikkeitä ja ääni sekä tapoja pysähtyä ja sitten taas liikkua. Lisäksi runoissa tarkastella kaikkea sitä, mikä merta ympäröi, mitä sen rannoilta löytyy.


Parvi lintuja vai savukiehkua taivaan otsalla?
Matkalla näen, että linnut ovat laskeutuneet puihin
ja odottavat tuulen hiljentymistä.
Tiensä ne tuntevat meren rantaviivasta,
saarista ja tuulesta,
ne tietävät että aika on täyttynyt
eikä täällä enää voi pitempään viihtyä.

"Muistojen paratiisi on ainoa, josta meitä ei voi karkottaa", sanoisi Jean Paul jos lukisi viimeisen, vanhuudesta runoilevan tarinan, otsikolla
Sade ja Elämä, jäljittelemättömän runsas 1976.
Runoissa pohditaan vanhuuteen kuolemista unohtamatta kuitenkaan elämän vehreyttä ja ainutkertaisuutta. Ajattelijana tässä tarinassa toimii jo kuolemansa hyväksyvä, iäkäs ihminen, joka köyhyydessä elettyään ja nälästä selvittyään tuntuu kuitenkin olevan kiitollinen elämästään.

 Niilo Rauhalan runoille tunnusomaista on ympäristön ja ympäröivien ihmisten tarkka tutkiskelu.


Mies rannalla ihmiseksi tullut,
huuto pimeyteen,
missä veneitten airot ovat sotkeutuneet toisiinsa
Ja hän on kuollut.
Mutta tältä rannalta aurinko kaartuu kosmoksen keskelle
ja elämän vihreys lähtee liikkeelle kuoleman heikkakenttiä kohti. 
Meret täyttyvät avarasta valosta. 

Rauhalan runot eivät ole niitä helppolukuisimpia jos niitä mielii jollain tasolla ymmärtää. Toisaalta hänen runonsa eivät ole liian puhki pureksittuja - ne jättävät jotain lukijansa päätettäväksi.  Sanavalinnat ovat pääosin surusävytteisiä aivan niin kuin aiheetkin. Toisaalta kirja ei missään vaiheessa täysin unohda toivoa ja usein se tuntuukin luottavan Jumalan voimaan. Monet aiheet tuntuvat kuvaavan Rauhalan omaa elämää - siinä määrin kuin Internetin ihmeellinen maailma meille paljastaa.

ARVIO TÄHDISSÄ:


*****



Agatha Christie: Neiti Marple koston jumalattarena (kirjoitettu vuonna 2006)


Ilmestyi 1972
Alkuperäinen nimi: Nemesis

TAKAKANSI:

Tunnussanamme, rakas neiti, on Nemesis!
Upporikas liikemies herra Rafiel testamenttaa neiti Marplelle kaksikymmentä tuhatta puntaa palkkioksi erään rikoksen selvittämisestä. – Minkä rikoksen? Ilmeisestikin murhan, mutta kuka on murhattu ja missä? Siitä ei jälkisäädöksessä mainita sanaakaan. Vedotaan vain vanhan ystävän luontaisiin taipumuksiin tajuta rikoksia, vaistota pahuutta.
Jännitys kiihdyttää vanhuuttaan raihnaista amatöörisalapoliisia; hän lähtee etsimään ”Neulaa heinäsuovasta”. Suoraselkäinen nojatuoli takkavalkean ääressä saa jäädä kun edessä on ennakolta järjestetty ylellinen kiertomatka Englannin kuuluisissa kartanoissa ja puutarhoissa.

OMA ARVIO:

Neiti Marple on kirjoissa aina yhtä yllättävä. Televisioon Neiti Marplea on tehty ainakin kolmen eri näyttelijän voimin, mutta minusta kukaan heistä ei ole oikeastaan aivan sellainen, kuin kirjan neiti Marple. Kirjan Marple on vanhaksi höperöksi verhoutuva, hivenen liian utelias ja juoruileva maailmannainen - ei liian kiltti, muttei pahakaan. Hänen päänsä on terääkin terävämpi ja muistinsa mitä parhain eikä päättelykyvyssäkään ole mitään moittimista. Hivenen rasittava piirre Marplessa minusta on kuitenkin mitä-pitikään-sanomani-lausahdukset, joita hän viljelee pitkin kirjaa usein - joskin hivenen eri muodoissa. 

Ei turhaan ajatella, että tämä on Agatha Christien tylsimpiä teoksia, sillä sitä se todella on. Alku oli suorastaan puuduttava eikä kirja ollut millään päästä eteenpäin. Kun se sitten vähän sai pontta, ei se siltikään vetänyt vertoja muille Agatha Christien teoksille. Neiti Marple koston jumalattarena ei ole läheskään yhä älykäs teos, kuin useimmat muut, se ei käsittele erityisen mielenkiintoista tapausta - vaikka takakansi pyrkiikin luomaan kirjasta marhdollisimman mystisen kuvan. Jostain syystä teos ei onnistu säilyttämään tuo mystisyyttä eikä se siten esittäydy lukijalleen kovin mielenkiintoisenakaan. Kirjasta puuttui tietynlaista Christielle tyypillistä jännitystä ja arvoituksellisuutta. 

Ei siis ehkä sitä parhainta Agatha Christietä, mutta ihan luettavaa kuitenkin. Agatha Christietä voi hyvällä omallatunnolla suositella kaikille - niin nuorille kuin aikuisillekin. Jokainen kirja on oma persoonallinen tarinansa ja antaa myös lukijalle aivopuhdetta. Teos ei ole kovin pitkä, noin 250 sivua, eikä teksti ei ole aivan pienintä pränttiä. 

ARVIO TÄHDISSÄ:

***



Day 13 – Your favorite writer

Suosikkikirjoittajani tai kirjailijani? Aina vain hankalampia kysymyksiä tämä haaste tuntuu esittäväm päivä väivältä. :D Millä ihmeellä sitä nyt lähtisi tekemään eroa kirjoittajien välillä? Mikä tekee toisesta paremman kuin toinen? Ja millä perustein lähtisin suosikkiani valitsemaan? 

Tuntuu väärältä nimetä vain yksi, kun on niin monia loistavia kirjailijoita, jotka ansaitsisivat suosioni. Jos kuitenkin lähden siitä, että kenen kirjailijan teoksista olen pitänyt eniten, kenen teokset eivät ole minua koskaan pettäneet ja kenen teokset ovat koskettaneet minua syvästi, niin löydän selkeän vastauksen. Hän on ehkä suurimmalle osalle tuntematon, mutta minulle hyvinkin merkittävä kirjailija. Hän tulee ruotista ja on...


Niklas Rådström. 

Ensimmäinen kirja, mitä olen Rådströmiltä koskaan lukenut, on Varjojen enkeli ja se teki minuun niin suuren vaikutuksen, ettei uskoisikaan. Sen kirjan ansiosta opiskelin oma-aloitteisesti viittomakieltä ja esitin luokalleni kymmenen minuutin mittaisen kirjaesitelmän käyttäen viittomakieltä apunani. 

Olen lukenut Rådströmiltä  kolme tai neljä kirjaa ja ne kaikki ovat olleet hyvin vaikuttavia. Hänen aiheensa ovat aina mielenkiintoisia ja tekstinsä soljuvaa, miellyttävää luettavaa. Suosittelen Niklas Rådströmiä kaikille luettavaksi. En takaa, että hänen kirjansa ovat kaikille yhtä järisyttävää luettavaa, mutta suosittelen kuitenkin kokeilemaan. (:



tiistai 9. elokuuta 2011

Day 12 – A book you used to love but don’t anymore

Kirja, jota rakastin, mutta jota en rakasta enää? Kamala kysymys enkä tiedä voinko edes vastata tähän, sillä mihinkä se rakkaus sitten yhtäkkiä häviäisi... Mieleeni ei edes pitkällisen pohdinnan jälkeen tule ainuttakaan kirjaa, jonka voisin tähän haasteeseen vastaukseksi antaa. Kinkkistä...

Kirjahyllyä ja kirjamuistioitani selattuani törmäsin yhteen teokseen, jonka juuri ja juuri voin antaa vastaukseksi tälle haasteelle. En tiedä rakastinko ko. teosta aikoinani, mutta pidin ainakin - mitä en enää nykyään tee. 


Kuolleistahan ei saa puhua pahaa ja siksi tuntuu pahalta jo kaikessa yksinkertaisuudessaan laittaa tämä teos tällaisen haasteen alle. Vältän kuitenkin haukkumasta teosta, sillä sehän ei ole tarkoitus. Enkä minä oikeastaan edes kykenisi haukkumaan tätä teosta, se ei vain ole minun rakkaimpiani. 

Mutta miksi? Jos aloitetaan siitä, miksi pidin siitä aikoinaan niin kovasti. Se oli aikaa kun innostuin runoista - ensin niiden lukemisesta ja sitten itse kirjoittamisesta. Äidin kirjahyllystä löytyi moninaisia runokirjoja, jotka olivat kovassa kulutuksessa - niiden muassa tämä. Minusta Tabermannin sanailu on hienoa ja soljuvaa ja uutena runouden ystävänä näin sen hyvin sinisin silmin. Aika oli vielä sellainen, etten ymmärtänyt hienoon vihjailuun ja lievempiin sanoihin verhotun runon todellista sanomaa - siis sitä eroottista puolta. 

En tiedä, miksen koskaan ole ole ollut eroottisen runouden ystävä. Pidän eroottisista kirjoista, mutta runoissa menee jokin yli. Kun aloin ymmärtää rivien välejä enemmän, aloin nähdä myös Tabermannin teoksen toisessa valossa. Aluksi pidin sitä vain mauttomana ja iljettävänä, vaikka eihän se sitä ole. Sitten vähän kypsyin ja ymmärsin, ettei eroottinen runous vain ole minua varten - niin hienoa sanailua kuin se sisätääkin. Tällainen on siis tarina siitä, miten Tommy Tabermannin Täyttymyksen jano -runokokoelma ei päässyt alkuhuumaa pidemmälle. 



maanantai 8. elokuuta 2011

Day 11 – A book you hated

Kirja, jota vihasin?? Melkoisen vahva ilmaus - varsinkin minä joka olen pyrkinyt välttämään turhaa vihaamista. No, hmm... Ensimmäiseksi mieleen tullut on kai se, joka tähän kuuluu laittaa :D

Ainoa kirja, mitä voin juuri ja juuri sanoa vihanneeni on Paavo Rintalan Pojat. Se oli pakkoluettava yläasteella ja muistan sen päivän vieläkin karvaasti, kun yritin saadan kirjan loppuun väen väkisin. Istuin maton kulmalla ja kääntelin epätoivoisena sivuja. Ne ovat täynnä rivejä, jotka ovat seuraavantyylisiä: "Rätätpumpampoutpittumtumtamtömpiuhrätrötrii". Lue siinä sitten kun koko kirja tuntui olevan tuollaista viheliäistä pärisyytystä, jonka olisi hyvin voinut jättää lukijan mielikuvituksen varaan. 

Muutenkaan kirjan aihe ei kiinnostanut minua pätkääkään - ei edes vielä silloin kun olin sen lukenut puoleen väliin. Kirjasta ei tule mieleen mitään hyvää sanottavaa, paitsi se, ettei sitä tarvinnut lukea kuin kerran. Jos se vielä joskus täytyy lukea niin keksin kyllä keinon kiertää mokoman. Katson sitten vaikka elokuvan tai kuuntelen sen äänikirjana, mutta yhtään kirjan sivua en enää käännä siitä teoksesta. 

Mikään kirja ei yleensä vaikuta minuun tällä tavoin, en ole niin kapeakatseinen yleensä, että kiroaisin jonkin tuoksen näin perinpohjin. Anteeksipyynnöt siis Paavo Rintalalle, mutta totuus on, että hänen teoksensa (jota myös klassikoksi kutsutaan) on minun ikiaikainen inhokkini.