sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Mikko Rimminen: Nenäpäivä
























[Juva 2010]


Kirjan oma kuvaus:

Paljon emme tiedä, mutta jollain tavalla Irman elämä on liikahtanut sijoiltaan. Ihmisseuran kaipuussaan hän ajautuu soittelemaan ovikelloja sekä omassa naapurustossaan Hakaniemessä että Keravalla, jonne hän sattumalta päätyy. 


Koska ihmisten ovikelloja ei voi soitella ilman syytä, keksii Irma peitetarinaksi olevansa taloustutkimuksen kyselytutkija. 


Viikkojen galluptöiden jälkeen alkavat jotkut keravalaiset epäillä Irman ammatillista aioutta ja soittavat poliisille. Irma hätääntyy. Hän on sitä paitsi ehtinyt jo kovasti kiintyä haastateltaviinsa.


Irman on pakko palata paikalle, mutta kiinni jäämisen pelko alkaa käydä hetki hetkeltä aiheellisemmaksi. 

Oma arvio:


Kuka päätti, että juuri tämä teos voittaa Finlandia-palkinnon? Kysynpä vaan...

Jo ennen kuin aloitin lukemaan kirjaa, kuulosti aihe minusta mielenkiintoiselta; nainen, joka eksyy soittelemaan vieraiden ihmisten ovikelloja, ja jonka täytyy keksiä jokin tekosyy sille. Tavallaan sitä ajattelee, että kirjan päähenkilö Irma kehittää tutkimustyö-tarinan vain siksi, että silloin hän kokisi pakkomielteensä oikeutetuksi. Mielenkiintoista kerrassaan...

Kirjan alku veti hyvin mukaansa - niin kauan kun päähenkilöstä tai tapahtumista kerrottiin jotain uutta. Jostain syystä pikkutarkka ympäristön ja muun kuvailu sekä asioiden paikallaan junnaaminen alkoi kuitenkin nopeasti ärsyttää, samoin kuin Rimmisen kieli. Kappaleet olivat usein liian pitkiä ja monet dialogit oli kerrottu seuraavaan tapaan:

"Soitin nyt sitten takaisin, Hyvä juttu, Niin, Ajattelin jo että olet pulassa, Jaa miksi, Kun kuulosti siltä että oli kumminkin hankala paikka, Oli siinä pojan kanssa tietysti vähän tilannetta, Ei se ole helppoa poikien kanssa, Nyt ollaan kumminkin Käpylässä, Jaa missö, Käpylässä, No mitä te Käpylässä, Poika heittää Keravalle, No mitä te nyt Keravalla, No mitäs luulisit, Jaa niin se lompakko tosiaan, Niin, Mutta että poika ajaa, Mitä, Poika ajaa, Mitäkuinka ei kyllä se ajaa osaa, Ei kun sitä minä että eikö sulla ole autoa, Jaa ei mutta kuinka niin, No junallako sinä täällä töissä kuljet, No juu ei vaan siis bussilla, Jaa, No olen minä itse asiassa yhtä autoa katsellut."


Äsyynnyin niin paljon jo tästä kerrontatavasta, että puolen välin jälkeen toivoin kirjan loppuvan mahdollisimman pian. Juttu junnaa paikallaan melkein koko kirjan, päähenkilö Irma on ärsyttävä ja monet kohdat kirjassa (mukaan lukien yllä oleva dialogi) ovat minusta vain turhanpäiväistä jaarittelua ja täytettä.

Oikeastaan vasta ihan lopussa kirjan pääsee taas eteenpäin ja muuttuu mielenkiintoisemmaksi. Tosin lukemista rasittavat vieläkin liian pitkät kappaleet. Loppuratkaisu on mukava, mutta jostain syystä melko ennalta-arvattava. Tosin en nyt sitten tiedä onko ennalta-arvattavuus hyvä vai huono juttu. Riippuu kai teoksesta.

Kirjan ehdottomia hyviä puolia:
- idea on freessi
- muutamat henkilöhahmot ovat nerokkaita (vrt. Virtanen)
- päinvastaisuus nykypäivän asenteisiin  (--> kirjassa kaikki nuoret ovat hyväkäytöksisiä ja kohteliaita ja Irma tuntuukin kaipaavan "perinteisiä" vittu-teinejä)
- kirjassa on niin paljon turhaa jaarittelua, että välillä voi hyvällä omallatunnolla hypätä muutaman sivun ja edelleen pysyy kärryillä.

Oma arvio tähdissä:

**



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti