sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Joe Hill: Sydämen muotoinen rasia























TAMMI 2008
Alkkuperäinen nimi ja vuosi: Heart-shaped box, 2007

KIRJAN TAKAKANSI: 

"Kuolleet vetävät eläviä alaspäin.


Jude Coyne on ikääntyvä death-metal-muusikko, jonka kiinnostus makaaberiin ja yliluonnolliseen on hyvien fanien tiedossa. Kannibaalien keittokirja ja käytetyt hirttosilmukat alkavat kuitenkin tuntua kesyiltä, kun jude huomaa ilmoituksen netissä huutokaupattavasta sielusta. Tuhannella dollarilla Judesta tulee kuolleen miehen haamun ylpeä omistaja. 


Juden ovelle tuodaan sydämen muotoinen rasia. Rasiasta löytyy kuolleen miehen puku, jonka mukana rauhattoman sielun on luvattu saapuvan. Judea lähinnä huvittaa: häntä eivät ole jääneet vainoamaan sen paremmin väkkkivaltainen isä, hylätyt rakastajat kuin petetyt bändikaveritkaan - mitä yksi vanhuksen sielu hänelle mahtaisi?


Mutta sitten haamu onkin kaikkialla. Se kykenee tekemään itsensä näkyväksi mitä epämiellyttävimmillä hetkillä. Ja se on tosissaan. Se kutsuu Judea mukaansa yöpuolen tielle. Ja kun se heiluttaa hypnoottista partaveitsen teräänsä, Jude ei voi olla seuraamatta perässä." 


OMA ARVIO:

Olen aina ollut hivenen skeptinen uudempaa kauhukirjallisuutta kohtaan. Olen enemmänkin Draculan kaltaisten mestariteosten ystävä. Joe Hillin Sydämen muotoinen rasia -teosta olin kuullut hehkutettavan ja olihan se sitten Citymarketin alelaarista mukaan otettava. Heti en siihen päässyt käsiksi koska olin muistaakseni lukemassa jo jotain toista kirjaa ja seuraavakin oli jo valittuna. Jouduin jo kerran aloittamaan kirjan uudestaan alusta, koska ylioppilasjuhlahässäkät sun muut ovat vieneet aikaa ihan mielettömästi ja olen ollut stressistä todella väsynyt pitkän aikaa. Nyt on kuitenkin jo helpottanut ja lukeminen voi taas jatkua reippaalla tahdilla (;

Olin positiivisesti yllättynyt kirjasta. Odotin sen olevan joko todella tylsä ja aiheeltaan kulutettu tai sitten täysin mauton kauhusplätteri. Se ei ollut kumpaakaan. Ensinnäkin, minusta aihe on mielenkiintoinen enkä itse ole aina lukenut aiheeltaan samanlaista kirjaa. Toiseksi, kirja oli toisinaan oikeasti melko karmiva kaikkine kuvailuineen ja tarkkoine yksityiskohtineen. Lisäksi olen aina ollut hivenen varpaillani vainomisen suhteen, jonka vuoksi ehkä kirja puri minuun niin hyvin.

Teos esittelee mainioita hahmoja. Ensinnäkin, Jude on ikääntyväski death-metal-muusikoksi hämmästyttävän nuorekas ja toisaalta taas tapoihinsa ja tekemisiinsä verraten kuitenkin kauhean aikuinen. Huomasin löytäväni hänestä yhtymäkohtia omaan isääni, mikä saattoi edesauttaa sitä, että Jude on alusta loppuun lempihahmojani. Lempihahmoihini lukeutui myös hänen tyttöystävänsä Marybeth eli Georia. Mielenkiintoista on minusta se, kuinka hyvin kirja onnistui luomaan Craddockista niin vastenmielisen hahmon, etten kyennyt kertaamaan muuta kuin vihaamaan häntä. Minusta se on kenties yksi hyvän kirjan ominaisuuksista: saada lukija uskomaan kirjan yhteen perimmäisimpään tarkoitukseen.

Kun vihdoin pääsin kirjaan kunnolla käsiksi, luin sen muutamalla istumalla - niin mukaansatempaava se on. Juonessa tapahtui koko ajan jotain, mikä piti kirjan mielenkiintoisena. En välttämättä tarkoita, että kirja oli juonenkäänteitä täynnä, mutta mielenkiintoisia aineksia siinä riitti. Käänteiden lisäksi tehosteina oli vanhoja kirjeitä, ja joskus käytyjä dialogeja.

Täytyy sanoa, että saisin kirjasta varmasti vielä enemmän irti, jos lukisin sen uudestaan. Kenties joskus luenkin ja ymmärrän siitä vielä enemmän. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka kokevat olevansa tarpeeksi rohkeita : D En suosittele niille henkilöille, jotka voivat helposti huonosti ajatuksen voimasta. Kirjassa on lisäksi suhteellisen lyhyet kappaleet, eli jos olet etappilukija, niin tämä kirja saattaa olla hyvä siihen tarkoitukseen.

ARVIO TÄHDISSÄ:
**** 
(Annan neljä, koska kirja ei kuitenkaan yllä suosikkieni joukkoon. Se ei aiheeltaan ollut tarpeeksi koskettava.)

tiistai 3. toukokuuta 2011

Novellianalyysi: Anthon Tsêhov - Suru

OMA ANALYYSI NOVELLISTA SURU (alkuperäinen: Gore):


Venäläisen Anton Tsehovin, vuonna 1886 kirjoittama novelli Suru on niin aikaudelleen, kuin kirjoittajalleenkin tyypillinen. Se on pieni kertomus aikansa arkisesta ihmisestä arkisessa maailmassa arkista elämäänsä toteuttamassa. Novellia ei kuitenkaan voi lukea epäkohtiin vaikuttamaan pyrkiväksi tendenssikirjallisuudeksi, mutta yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksia se kuitenkin pyrkii vaivihkaa nostamaan esille, vaikkei esitäkään niihin valmiita ratkaisuja.

Realismin ajan kirjallisuuden tyypillinen päähenkilö on tavallinen ja arkinen, juuri kuten novellin Jona, joka ajurin ammatillaan pyrkii elättämään itsensä ja hevosensa. Hänessä ei ole mitään sankarillista saatikka, että hänet olisi kuvattu esimerkiksi erityisen komeaksi. Jona kuvataan vääräselkäiseksi ja valkoiseksi kuin aave. Hän ei ole kuitenkaan ainoa karun kuvauksen saanut henkilö novellissa. Sen ovat saaneet myös Jonan kyytiin istuvat kolme nuorta miestä: “Kaksi heistä on pitkää ja solakkaa, kolmas pienikokoinen ja kyttyräselkäinen.” Jonan kurjuudesta heidät kuitenkin erottaa köyhän ja vaivaisen sortaminen, kun he tarjoavat kyydistä liian alhaista maksua ja saavat kuin saavatkin Jonan myöntymään. Tämä viittaa realismin ajalle tyypilliseen varallisuuteen, joka kuitenkin jakautui äärimmäisen epätasaisesti ja synnytti kasvavan työläisköyhälistön luokan.

Työläisköyhälistön luokka oli erityisesti nopeasti kasvavien kaupunkien ongelma. Novellin kohta, jossa seuraavalla tavalla sanotaan: “Jonan silmät vilkuilevat levottomina ja tuskaisina kummallakin jalkakäytävällä parveileviin ihmisiin: jospa noiden tuhansien joukosta löytyisi edes yksi, joka kuuntelisi häntä? Mutta ihmiset rientävät, he eivät huomaa Jonaa eivätkä hänen suruaan…”, viittaa novellin sijoittuvan juuri tällaiseen kasvavaan kaupunkiin ja samalla se kritisoi realismin aikana kasvuun lähtenyttä ihmisten kiirettä ja itsekkyyttä. Ajalle tyypillistä ahdistusta ja kurjuutta lisäävät myös se, että novellin tapahtuma hetki on märkäluminen yö ja kaikki tuntuu pysähtyneen. Miljöötä kuvataan kummitusmaisten valojen, ainaisen melun ja hätäilevien ihmisten kurimuskeksi.  Realismin ajan kirjailijoiden kerrotaan ottaneen aiheensa läheltään, mikä selittäisi sen, että kauppiaan pojaksi syntynyt Tsehov on tarttunut juuri työläisen asemaan.

Suru-novellissa kerronta on realistista, suorastaan naturalistisen pikkutarkkaa. Tämä käy ilmi esimerkiksi seuraavassa lauseessa, joka on novellin alkupuolelta ja kuvaa tapahtumahetkeä: “Kookkaat märät lumihiutaleet leijailevat laiskasti juuri sytytettyjen lyhtyjen ympärillä ja laskeutuvat ohuena, pehmeänä kerroksena katoille, hevosten selkään, ihmisten hartioille, hatuille.” Kertoja tuntuu olevan kaikkitietävä tai ainakin olettaa tietävänsä. “Vaikkapa hänen päälleen putoaisi kokonainen lumikinos, tuskinpa hän silloinkaan katsoisi tarpeeksi ravistella lunta itsestään…” Samalla kertoja on kuitenkin tunnetasolla täysin erillään päähenkilöstä Jonasta ja keskittyy lähinnä vain toteamaan asioita. “Jos Jonan rinta halkeaisi ja suru valuisi sieltä ulos, se varmaan peittäisi koko maailman, vaikka sitä ei missään näykään. Se on osannut kätkeytyä niin pieneen kuoreen, ettei sitä löydä, vaikka päivällä tulen kanssa etsisi.”

Juoneltaan novelli on niukka, mikä on Tsehoville tyypillistä. Hän on keskittynyt lähinnä psykologiseen henkilökuvaukseen, eikä niinkään tapahtumiin. Novelli sijoittuu yhden yön sisään eikä sisällä oikeastaan kuin Jonan rutiinin kuskata ihmisiä paikasta toiseen. Tämä rutiini ei rikkoudu tavanomaisella juonta mullistavalla käänteellä, vaan arkisella päätöksellä, jossa Jona toteaa: “Ei jaksa olla täällä”.

Suru on lähes täydellinen realismin ajan kirjallisuuden tuotos, mutta eräs pieni yksityiskohta herättää kysymyksiä. Realismin ajalla kirkko ja uskonto menettivät rajusti merkitystään Charles Darwinin ja muiden esittäessä teorioitaan ihmisen biologisesta kehityksestä kirkon hengellistä oppia vastaan. Novellissa kaikilla henkilöillä tuntuu kuitenkin olevan hyvin vahva suhde Jumalaan ja Hänen nimensä toistuu monta kertaa. Jonan kertoessa poikansa kuolleen hän sanoo: “Kolme päivää makasi sairaalassa ja kuoli… Jumalan tahto.” Myös yhdellä nuorista miehistä tuntuu olevan vahva suhde Jumalaan, sillä kun toinen toruu häntä valehtelemisesta hän parahtaa: “Jumala minua rankaiskoon, se on totta…” tai kun Jona ajaa liian hitaasti hän pyytää Jumalalta lisää vauhtia. Tätä seikkaa novellissa ei selitä edes se, että se on kirjoitettu lähellä seuraavaa aikakautta, modernismia, sillä modernismin aikana kirkko koki entistä rajumpaa kritisointia tieteen tukeutuessa sen selittämille alueille.

Aislinn Hunter: Mitä meille jäi
























[kuva täältä]
KARISTO 2002
Alkuperäinen nimi: What's Left Us 2001

TAKAKANSI:


Jossakin Ontarion takamailla pikkusisaren tapaturmainen kuolema kietoo mielen lamaannuttavaan suruvaippaan kuin pysähtynyt, silmänkantamattomiin jatkuva luminen maisema. Suurkaupungin taukoamattomassa sykkeessä ajatuksetkin ovat kuumeisia ja eksyvät järjettömän tuntuisiin ratkaisuihin - sillan kaide Dublinissa houkuttaa kaupasta kotiin palaavaa Sarahia, puistolammen syvä vesi keskenmenon ja miehensä uskottomuuden nujerruttamaa Noraa. Lontoossa asuva, viimeisillään raskaana oleva Emma jäljittää vimmattuna perheensä vaiettua menneisyyttä. Emma näkee oman tilanteensa aviottoman lapsen yksinhuoltajana äkkiä uudessa valossa: historia näyttää vääjäämättä toistavan itseään.


Nuoren ja lupaavan kanadalaiskirjailijan kertomuksissa yhdistyvät taianomainen kieli, tummasävyinen todellisuus ja lämmin, lohdullinen ironia. Harkitun vähäeleinen kerronta jättää kytemään ajatuksia elämän arvaamattomuudesta. 


OMA ARVIO:


Yhteiskunta-ahdistuksen yksilöityminen

Vuonna 1969 syntyneen kanadalaisen Aislinn Hunterin käsistä ja ajatuksista syntynyt kuuden novellin ja yhden pienoisromaanin teos Mitä meille jäi (What’s left us) ilmestyi vuonna 2001 (Suomessa 2002).Teos on myös runoja kirjoittaneen Hunterin ensimmäinen, jonka jälkeen hän on kirjoittanut ainakin kolme teosta, joista erityisesti romaani Stay (2002) on saanut hyvää mainetta.

Mitä meille jäi on teemaltaan synkkä kokoelma, sillä sen teemoiksi kohoavat lähes väkisinkin epäonnisuus, elämän epäoikeudenmukaisuus ja sitä kautta itsemurha-ajatukset, jotka päätyvät lopulta itse tekoihin - riippuen tietysti täysin siitä, kuinka lukija tekstin tulkitsee. Teos on siis hyvin pitkälti pelkän tulkinnan varassa ja ymmärtämistä vaikeuttaa se, että novellit liikkuvat lomittain kahdella aikatasolla. Kirjailija on rakentanut novellinsa kertojanotteella, joka vaihtelee minäkertojasta puhuttelevaan ja siitä taas kolmannen persoonan kaikkitietävään kertojaan. Kertojanotteen lisäksi novellit rakentuvat myös hyvin pitkälti luetteloista, joista esimerkki seuraavassa:

“Lista.
Lista asioista joita Richard ei ole kiinnostunut muuttamaan. Ilmaistuna siten kuin edellisessä katkeransävyisessä hyökkäyksessä
(Richardin):

professorinvirkaansa
asuntoaan
hänen Gap vastaan Sally Ann -rinnastuksiaan
takkuista 1970-luvun John Denver -tukkaansa
kyvyttömyyttään tarttua siihen mitä suhteessa todella tapahtuu
toivomustaan että siitä hänelle kerrottaisiin
ärtymystään luettelomieltymystäsi kohtaan

Samassa esimerkissä, joka on novellista nimeltä “Lorun loppu”, tulee esille myös puhutteleva kertoja.

Päähenkilöitä novelleissa ovat naiset ja naisten kohtaloihin teos hyvin pitkälti perustuukin. Ensimmäisessä novellissa (“Hagiografia”) katolilainen, seksuaalisesti kokematon Sophie uskoo, että työskentely Triple-X-nimisessä pornoluolassa on hänen koettelemuksensa, kunnes lähes tragedian kautta hän eksyy hontelovartaloisen, Jumalaa rakastavan Jamien syliin, joka puolestaan salaa on luopunut osasta rakkaudestaan Jumalaa kohtaa rakastaakseen Sophieta vaikkei edes tunne häntä. Novelli on mielestäni kaikista kuudesta onnellisin, joskaan senkään ei ihan niin yksioikoinen ole, kuin kertomani ehkä antaa ymmärtää.

Mitä meille jäi on täynnä menetystä. Toisessa novellissa (“Elämme tässä maailmassa”) Arla menettää veljensä ja novellissa “Itselle” “kodikkaaksi olo- ja makuuhuoneyhdistelmäksi” muuttunut Nora päättää itse menettää itsensä ja tekee repäisevän teon. “Lorun loppu” -novellin Sarah puolestaan painiskelee muistilistojen, kysymysmerkkien ja käskyjen keskellä. Tämä novelli jää mielestäni kaikista kuudesta novellista eniten tulkinnan varaan loppuratkaisunsa puolesta.

Menettäminen on teemana myös kahdessa viimeisessä novellissa - tosin täysin eri tavoin. Traagisin ja surullisin kaikista novelleista mielestäni on viimeinen, nimeltään “Itkuvirsi”. Se on täysin vakava kertomus sisaren menettämisestä ja surun kohtaamisesta yliluonnollisen, surun kiteytymäksi muodostuneen hahmon, “Bansheen” kautta. “Bussipysäkillä ihastuneena ajatukseen” puolestaan tuo menettämisen vapaaehtoisen puolen. Tasapainottomaksi itseään kuvaava Clare ihastuu samalla bussipysäkillä kanssaan olleen herran skottiruutusukkiin ja alkaa nähdä niistä unta tutustuen samalla kyseiseen mieheen. Jo aivan ensimmäistä kertaa Mitä meille jäi -teosta lukiessani kyseinen novelli kohosi muiden yläpuolelle ja sai minut vaikuttuneeksi - tosin en tiedä miksi. Novelli on kaikista kuudesta ehdottomasti mielenkiintoisin, vaikka yleensä kiinnostun enemmän oikeasti traagisista teksteistä ja kohtaloista.

Jännittävintä novellikokoelmaa lukiessa on se, että tuntuu kuin kaikki hahmot ja heidän tarinansa voisivat sijoittua esimerkiksi samaan kaupunkiin ja vaikka vielä samaan aikaankin. Periaatteessa novellit voisivat olla otteita eri ihmisten elämästä keskiviikkona 22.9.2009 kello 12 ja puoli neljän välisenä aikana. Useimmista novelleista tosin käy ilmi, missä kaupungissa ja millä aikavälillä kaikki tapahtuu. Kaikkea kuvaillaan tarkasti, mikä tuntuu olevan Hunterille ominaista. Jos asuisin Dublinissa tai tuntisin kaupunkia, tietäisin varmasti mistä paikasta on kyse - niin tarkasti ja totuudenmukaisesti kirjailija tuntuu miljöötä kuvailevan. Kirjaa arvostelleiden paikallisten mukaan Hunterin kirjassa käyttämän alueet ovat aitoja ja tunnistettavia.

Tietyllä tapaa kaikki kirjan päähenkilöt ovat täysin toistensa kaltaisia, outoja, elämäänsä kyllästyneitä ja piilorohkeita naisia, joilla on sama päämäärä: tehdä muutos vallitsevaan tilanteeseen. He tahtovat eroon elämäntilanteestaan - toiset vähemmällä kun taas toisille irrottautuminen vanhasta merkitsee suuria tekoja. Monet novellien naisista kärsivät miehen pettämisepäilyistä, jonka lisäksi mukaan mahtuu abortteja, mielenterveysongelmia ja fobioita. Vaikka lähes kaikkia aiheita sivuutetaan jokaisessa novellissa, on jokaiselle henkilöllä silti jokin henkilökohtainen suuri ongelma, jonka kanssa hän painii. Lsiäksi lähes kaikki tarinat perustuvat siihen, kuinka sen kaksi henkilöä alun perin tapasivat. Tätä hetkeä kuljetetaan mukana lähes koko ajan. Tietyllä tapaa ärsyttää lukea tekstiä, joka antaa liikaa vastauksia.

“Mitä meille jäi“, tai pikemminkin suora suomennus “Mikä meidät jätti” on mielestäni oiva nimi teokselle. Novellit ovat kertomuksia siitä, kuinka jotain menetetään, kuinka asioista luovutaan ja kuinka annetaan periksi. Henkilöhahmot ovat kuin yhteiskunnan hylkiöitä surullisine kohtaloineen, joita kannattelee kuitenkin yksilöllinen rohkeus. Teos on ehkä kuitenkin liian nykypäiväinen antaakseen lukijalleen mitään uutta. On liian tavallista puhua mielenterveysongelmista, aviorikoksista, lapsettomuudesta ja peloista, koska kohtaamme niitä jokapäiväisessä elämässämme. Ehkä siksi tämä Aislinn Hunterin esikoisteos ei ottanut tuulta purjeisiinsa ilmestyessään vaan on jäänyt muiden yhteiskunta-ahdistusta käsittelevien kirjojen tavoin vähemmälle huomiolle.

ARVIO TÄHTINÄ:

***½


Nicky Cruz: Juokse poika juokse

Olen ehtinyt tässä postaustauolla kirjoitella monista lukemistani kirjoista arvioita ja nyt ajattelin niitä laittaa tännekin. Toiset ovat enemmän esseemäisiä ja toiset taasen päiväkirjamaisia. Sydämen muitoinen rasia - kirjasta arvio tulee kunhan saan sen kirjoitettua.

























RV-kirjat
Alkuperäinen nimi: RUN BABY RUN 1970

TAKAKANSI


"Kun on tämän kirjan lukenut ymmärtää hyvin miksi niin suuri osa Amerikan nuorisosta joutuu huumausaineiden käyttäjiksi."
P.S. Herättäjä 1970


"Oli lukija kristillismielinen tai ei, kannattaa tutustua Nicky Cruzin tarinaan. Se on kappale meidän aikamme historiaa."
Risto Tuominen Eteenpäin 1970


"Kirjalla on merkitystä ei vain järkyttävänä rautaporttina, vaan myös rohkaisevana sanomana sille maailmalle, joka on huolestunut nuorison rikollisuudesta ja huumausaineiden käytöstä."
Arvo Kippola Itä-Häme 1970


Nicky Cruzin tarina on ainutlaatuinen, siinä on murhenäytelmän, väkivallan ja seikkailun aineksia - ja sen lisääksi kaikkein vaikuttavimpana osana Jeesuksen Kristuksen evankeliumin vapauttava voima."
Billy Graham


OMA ARVIO (esseen muodossa)


Miltä tuntuisi seistä kuivuneen veren peittämää seinää vasten pelosta kankeana, vaikka pitäisi todistaa olevansa tarpeeksi rohkea, ja rohkeuden sitten pettäessä ei enää saakaan uutta mahdollisuutta vaan joutuu kokemaan Raamatullisen kuoleman kun kovanaamat naulaavat puukoillaan sinut ranteista siihen samaiseen seinään? Minä olen kokenut sen. Kokemuksesta voin kiittää puertoricolaista Nicky Cruzia, joka vuonna 1968 kirjoitti omaelämänkerrallisen romaanin “Juokse poika juokse”. Elämäni kaksi päivää elin Mau Mau -jengin johtajana tappaen ja tuntien suurta paloa siihen. Olen kokenut uskonnollisen heräämisen ja taistellut huumeita ja väkivaltaa, itseäni vastaan.

Me elämme yhä samaa 1950-luvun maailmaa, jota johtaa viha ja väkivalta. “Juokse poika juokse” on suoraan tätä päivää, vaikka yritämmekin romantiikan aattein sulkea silmämme siltä totuudelta, jonka kohtaamme laitakaupungeilla ja betonilähiöissä. Me tiedämme, että kuolema on vähemmän kuin kuolinilmoitus lehdessä. Se on voittomalja, suorastaan jengijuhla. Tappamisesta on tullut intohimo, tuhansia yhdistävä tekijä. Mutta miksi? Siihen ei edes “Juokse poika juokse” anna suoraa vastausta, mutta tekijöitä kyllä löytyy yllin kyllin riveiltä ja niiden välistä.

Me suomalaiset emme vielä tiedä, että monissa osissa maailmaa perheväkivallasta on tulossa tabu. Siitä ei puhuta, siitä ei kerrota eikä sitä ainakaan ääneen syytetä kun mietitään syitä kaikille niille nuorisorikollisille, joita maailman sellit ja oikeusistuimet pullistelevat. Yhteiskuntamme on kuin 17-lapsinen perhe, jossa Nicky Cruz varttui, mutta vauraampi. Se on yhtä väkivaltainen ja vallanhaluinen, mutta välittää pienestäkin ihmisestä. Kirjan ensimmäisen kappaleen nimikin jo kertoo, mistä alkaa ihmisen putoaminen: siitä kun “Kukaan ei välitä”.

Kun kukaan ei välitä meistä tai kun meidät potkitaan kuorestamme kylmään maailmaan kymmenen dollarin seteli kourassa, olemme todellakin niin yksin, että alamme uskoa, ettemme tarvitse ketään. Käytämme kymmenen dollarin setelin kahteen hot dogiin ja saamme ensimmäisen kosketuksen maailman kovuudesta, kahdeksan miljoonan ihmisen muurahaiskeosta, jossa kukaan ei korjaa raatoja.

Yksinäisyys on vahvasti mukana kirjassa alusta loppuun. Alussa se osoittaa kuitenkin rohkeutta. Kun meillä ei ole ketään meidän tulee selvitä omillamme, meidän tulee todistaa, että seisomme ilman tukia. Me tahdomme todistaa rohkeutemme niille, joita pelkäämme suorastaan kuolemaksi asti, mutta joihin tahdomme yksilöinä kuulua. Ja niin meistä tulee Mau Mau -jengin johtajia ja maineemme kiirii kuin kulovalkea konsanaan. Meitä pelätään ja me saamme siitä voimaa. Me olemme pahoja, me uskallamme tehdä sen, mistä Raamatussa varoitetaan ja me teemmekin sen yhä uudestaan, otamme hymyssä suin riskejä ja valloitamme maailmaa askel askeleelta, kuin pelissä ikään.

Olemme kuin pelihahmoja, uusiutuvia ja suuria. Me luomme itseämme sitä mukaan kun panokset kovenevat, saamme uusia aseita, lisää voimaa. Mutta me emme ole pelottomia, vaikka niin kuvittelemmekin. Me yritämme loppuun asti uskotella, että pelko on “kananpojille”. Me todistelemme pelottomuuttamme uhreilla, joilta potkimme kylkiluita hajalle ja jotka lopun elämäänsä pelkäävät kostoamme. Me tahdomme huomiota ja tiedämme kuinka sitä saa. Kun iskemme rautatangon takaraivoosi, olemme varmoja, että kukaan ei välitä, mutta että kaikki tietävät.

LISÄYS:

Toisin sanottuna tämä teos on kyllä elämäni vaikuttavimpia ja pääsee kirjasuosikkieni kärkeen Niklas Rådströmin Varjojen enkeli -kirjan kanssa. Tätä kirjaa lukiessa itkin vähän väliä. Minua pelotti ja ahdisti. En voinut lukea kuin vähän kerrallaan ja sitten taas hengittää hetken muita ajatuksia. Se, että kirja saa minut ahdistumaan, on merkki siitä, että se on mestariteos.

ARVIO TÄHTINÄ:

*****+