tiistai 3. toukokuuta 2011

Nicky Cruz: Juokse poika juokse

Olen ehtinyt tässä postaustauolla kirjoitella monista lukemistani kirjoista arvioita ja nyt ajattelin niitä laittaa tännekin. Toiset ovat enemmän esseemäisiä ja toiset taasen päiväkirjamaisia. Sydämen muitoinen rasia - kirjasta arvio tulee kunhan saan sen kirjoitettua.

























RV-kirjat
Alkuperäinen nimi: RUN BABY RUN 1970

TAKAKANSI


"Kun on tämän kirjan lukenut ymmärtää hyvin miksi niin suuri osa Amerikan nuorisosta joutuu huumausaineiden käyttäjiksi."
P.S. Herättäjä 1970


"Oli lukija kristillismielinen tai ei, kannattaa tutustua Nicky Cruzin tarinaan. Se on kappale meidän aikamme historiaa."
Risto Tuominen Eteenpäin 1970


"Kirjalla on merkitystä ei vain järkyttävänä rautaporttina, vaan myös rohkaisevana sanomana sille maailmalle, joka on huolestunut nuorison rikollisuudesta ja huumausaineiden käytöstä."
Arvo Kippola Itä-Häme 1970


Nicky Cruzin tarina on ainutlaatuinen, siinä on murhenäytelmän, väkivallan ja seikkailun aineksia - ja sen lisääksi kaikkein vaikuttavimpana osana Jeesuksen Kristuksen evankeliumin vapauttava voima."
Billy Graham


OMA ARVIO (esseen muodossa)


Miltä tuntuisi seistä kuivuneen veren peittämää seinää vasten pelosta kankeana, vaikka pitäisi todistaa olevansa tarpeeksi rohkea, ja rohkeuden sitten pettäessä ei enää saakaan uutta mahdollisuutta vaan joutuu kokemaan Raamatullisen kuoleman kun kovanaamat naulaavat puukoillaan sinut ranteista siihen samaiseen seinään? Minä olen kokenut sen. Kokemuksesta voin kiittää puertoricolaista Nicky Cruzia, joka vuonna 1968 kirjoitti omaelämänkerrallisen romaanin “Juokse poika juokse”. Elämäni kaksi päivää elin Mau Mau -jengin johtajana tappaen ja tuntien suurta paloa siihen. Olen kokenut uskonnollisen heräämisen ja taistellut huumeita ja väkivaltaa, itseäni vastaan.

Me elämme yhä samaa 1950-luvun maailmaa, jota johtaa viha ja väkivalta. “Juokse poika juokse” on suoraan tätä päivää, vaikka yritämmekin romantiikan aattein sulkea silmämme siltä totuudelta, jonka kohtaamme laitakaupungeilla ja betonilähiöissä. Me tiedämme, että kuolema on vähemmän kuin kuolinilmoitus lehdessä. Se on voittomalja, suorastaan jengijuhla. Tappamisesta on tullut intohimo, tuhansia yhdistävä tekijä. Mutta miksi? Siihen ei edes “Juokse poika juokse” anna suoraa vastausta, mutta tekijöitä kyllä löytyy yllin kyllin riveiltä ja niiden välistä.

Me suomalaiset emme vielä tiedä, että monissa osissa maailmaa perheväkivallasta on tulossa tabu. Siitä ei puhuta, siitä ei kerrota eikä sitä ainakaan ääneen syytetä kun mietitään syitä kaikille niille nuorisorikollisille, joita maailman sellit ja oikeusistuimet pullistelevat. Yhteiskuntamme on kuin 17-lapsinen perhe, jossa Nicky Cruz varttui, mutta vauraampi. Se on yhtä väkivaltainen ja vallanhaluinen, mutta välittää pienestäkin ihmisestä. Kirjan ensimmäisen kappaleen nimikin jo kertoo, mistä alkaa ihmisen putoaminen: siitä kun “Kukaan ei välitä”.

Kun kukaan ei välitä meistä tai kun meidät potkitaan kuorestamme kylmään maailmaan kymmenen dollarin seteli kourassa, olemme todellakin niin yksin, että alamme uskoa, ettemme tarvitse ketään. Käytämme kymmenen dollarin setelin kahteen hot dogiin ja saamme ensimmäisen kosketuksen maailman kovuudesta, kahdeksan miljoonan ihmisen muurahaiskeosta, jossa kukaan ei korjaa raatoja.

Yksinäisyys on vahvasti mukana kirjassa alusta loppuun. Alussa se osoittaa kuitenkin rohkeutta. Kun meillä ei ole ketään meidän tulee selvitä omillamme, meidän tulee todistaa, että seisomme ilman tukia. Me tahdomme todistaa rohkeutemme niille, joita pelkäämme suorastaan kuolemaksi asti, mutta joihin tahdomme yksilöinä kuulua. Ja niin meistä tulee Mau Mau -jengin johtajia ja maineemme kiirii kuin kulovalkea konsanaan. Meitä pelätään ja me saamme siitä voimaa. Me olemme pahoja, me uskallamme tehdä sen, mistä Raamatussa varoitetaan ja me teemmekin sen yhä uudestaan, otamme hymyssä suin riskejä ja valloitamme maailmaa askel askeleelta, kuin pelissä ikään.

Olemme kuin pelihahmoja, uusiutuvia ja suuria. Me luomme itseämme sitä mukaan kun panokset kovenevat, saamme uusia aseita, lisää voimaa. Mutta me emme ole pelottomia, vaikka niin kuvittelemmekin. Me yritämme loppuun asti uskotella, että pelko on “kananpojille”. Me todistelemme pelottomuuttamme uhreilla, joilta potkimme kylkiluita hajalle ja jotka lopun elämäänsä pelkäävät kostoamme. Me tahdomme huomiota ja tiedämme kuinka sitä saa. Kun iskemme rautatangon takaraivoosi, olemme varmoja, että kukaan ei välitä, mutta että kaikki tietävät.

LISÄYS:

Toisin sanottuna tämä teos on kyllä elämäni vaikuttavimpia ja pääsee kirjasuosikkieni kärkeen Niklas Rådströmin Varjojen enkeli -kirjan kanssa. Tätä kirjaa lukiessa itkin vähän väliä. Minua pelotti ja ahdisti. En voinut lukea kuin vähän kerrallaan ja sitten taas hengittää hetken muita ajatuksia. Se, että kirja saa minut ahdistumaan, on merkki siitä, että se on mestariteos.

ARVIO TÄHTINÄ:

*****+


1 kommentti:

  1. Nicky sukurutsaajan tarina on valetta. Mafia olisi pyyhinyt mau-mau jengin hautaan

    VastaaPoista