tiistai 3. toukokuuta 2011

Novellianalyysi: Anthon Tsêhov - Suru

OMA ANALYYSI NOVELLISTA SURU (alkuperäinen: Gore):


Venäläisen Anton Tsehovin, vuonna 1886 kirjoittama novelli Suru on niin aikaudelleen, kuin kirjoittajalleenkin tyypillinen. Se on pieni kertomus aikansa arkisesta ihmisestä arkisessa maailmassa arkista elämäänsä toteuttamassa. Novellia ei kuitenkaan voi lukea epäkohtiin vaikuttamaan pyrkiväksi tendenssikirjallisuudeksi, mutta yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksia se kuitenkin pyrkii vaivihkaa nostamaan esille, vaikkei esitäkään niihin valmiita ratkaisuja.

Realismin ajan kirjallisuuden tyypillinen päähenkilö on tavallinen ja arkinen, juuri kuten novellin Jona, joka ajurin ammatillaan pyrkii elättämään itsensä ja hevosensa. Hänessä ei ole mitään sankarillista saatikka, että hänet olisi kuvattu esimerkiksi erityisen komeaksi. Jona kuvataan vääräselkäiseksi ja valkoiseksi kuin aave. Hän ei ole kuitenkaan ainoa karun kuvauksen saanut henkilö novellissa. Sen ovat saaneet myös Jonan kyytiin istuvat kolme nuorta miestä: “Kaksi heistä on pitkää ja solakkaa, kolmas pienikokoinen ja kyttyräselkäinen.” Jonan kurjuudesta heidät kuitenkin erottaa köyhän ja vaivaisen sortaminen, kun he tarjoavat kyydistä liian alhaista maksua ja saavat kuin saavatkin Jonan myöntymään. Tämä viittaa realismin ajalle tyypilliseen varallisuuteen, joka kuitenkin jakautui äärimmäisen epätasaisesti ja synnytti kasvavan työläisköyhälistön luokan.

Työläisköyhälistön luokka oli erityisesti nopeasti kasvavien kaupunkien ongelma. Novellin kohta, jossa seuraavalla tavalla sanotaan: “Jonan silmät vilkuilevat levottomina ja tuskaisina kummallakin jalkakäytävällä parveileviin ihmisiin: jospa noiden tuhansien joukosta löytyisi edes yksi, joka kuuntelisi häntä? Mutta ihmiset rientävät, he eivät huomaa Jonaa eivätkä hänen suruaan…”, viittaa novellin sijoittuvan juuri tällaiseen kasvavaan kaupunkiin ja samalla se kritisoi realismin aikana kasvuun lähtenyttä ihmisten kiirettä ja itsekkyyttä. Ajalle tyypillistä ahdistusta ja kurjuutta lisäävät myös se, että novellin tapahtuma hetki on märkäluminen yö ja kaikki tuntuu pysähtyneen. Miljöötä kuvataan kummitusmaisten valojen, ainaisen melun ja hätäilevien ihmisten kurimuskeksi.  Realismin ajan kirjailijoiden kerrotaan ottaneen aiheensa läheltään, mikä selittäisi sen, että kauppiaan pojaksi syntynyt Tsehov on tarttunut juuri työläisen asemaan.

Suru-novellissa kerronta on realistista, suorastaan naturalistisen pikkutarkkaa. Tämä käy ilmi esimerkiksi seuraavassa lauseessa, joka on novellin alkupuolelta ja kuvaa tapahtumahetkeä: “Kookkaat märät lumihiutaleet leijailevat laiskasti juuri sytytettyjen lyhtyjen ympärillä ja laskeutuvat ohuena, pehmeänä kerroksena katoille, hevosten selkään, ihmisten hartioille, hatuille.” Kertoja tuntuu olevan kaikkitietävä tai ainakin olettaa tietävänsä. “Vaikkapa hänen päälleen putoaisi kokonainen lumikinos, tuskinpa hän silloinkaan katsoisi tarpeeksi ravistella lunta itsestään…” Samalla kertoja on kuitenkin tunnetasolla täysin erillään päähenkilöstä Jonasta ja keskittyy lähinnä vain toteamaan asioita. “Jos Jonan rinta halkeaisi ja suru valuisi sieltä ulos, se varmaan peittäisi koko maailman, vaikka sitä ei missään näykään. Se on osannut kätkeytyä niin pieneen kuoreen, ettei sitä löydä, vaikka päivällä tulen kanssa etsisi.”

Juoneltaan novelli on niukka, mikä on Tsehoville tyypillistä. Hän on keskittynyt lähinnä psykologiseen henkilökuvaukseen, eikä niinkään tapahtumiin. Novelli sijoittuu yhden yön sisään eikä sisällä oikeastaan kuin Jonan rutiinin kuskata ihmisiä paikasta toiseen. Tämä rutiini ei rikkoudu tavanomaisella juonta mullistavalla käänteellä, vaan arkisella päätöksellä, jossa Jona toteaa: “Ei jaksa olla täällä”.

Suru on lähes täydellinen realismin ajan kirjallisuuden tuotos, mutta eräs pieni yksityiskohta herättää kysymyksiä. Realismin ajalla kirkko ja uskonto menettivät rajusti merkitystään Charles Darwinin ja muiden esittäessä teorioitaan ihmisen biologisesta kehityksestä kirkon hengellistä oppia vastaan. Novellissa kaikilla henkilöillä tuntuu kuitenkin olevan hyvin vahva suhde Jumalaan ja Hänen nimensä toistuu monta kertaa. Jonan kertoessa poikansa kuolleen hän sanoo: “Kolme päivää makasi sairaalassa ja kuoli… Jumalan tahto.” Myös yhdellä nuorista miehistä tuntuu olevan vahva suhde Jumalaan, sillä kun toinen toruu häntä valehtelemisesta hän parahtaa: “Jumala minua rankaiskoon, se on totta…” tai kun Jona ajaa liian hitaasti hän pyytää Jumalalta lisää vauhtia. Tätä seikkaa novellissa ei selitä edes se, että se on kirjoitettu lähellä seuraavaa aikakautta, modernismia, sillä modernismin aikana kirkko koki entistä rajumpaa kritisointia tieteen tukeutuessa sen selittämille alueille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti