sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Alastair Reynolds: Timanttikoirat


© Alastair Reynolds 2002
Alkuperäinen nimi: Diamond Dogs
LIKE Scifi

TAKAKANSI:

Timanttikoirat on jännittävä goottilaishenkinen mysteeri. Sen sympaattinen päähenkilö Richard Swift on onnensoturi, joka ei voi vastustaa kiusausta ryhtyä haasteista rankimpaan. Öykkärimäinen porho, Swiftin entinen ystävä Roland Childe, houkuttelee kokoamansa retkikunnan avaamaan oudon rakennelman sisuksia. Monumentti esittää vaikeita kysymyksiä, joihin seikkailijoiden on pakko vastata. 

Linnoitus ei hevillä luovuta salaisuuksiaan, eivätkä kaikki palaa tältä matkalta. Väärästä vastauksesta seuraa rangaistus, kuten vain epäröinnistäkin - kuolema. 

OMA ARVIO:

Lähdin lukemaan kirjaa sillä mielellä, että se on pakko lukea, koska muuten rikon UV-lupaustani. En ole koskaan olla Scifin ystävä kirjojen enkä elokuvien muodossa ja siksi en ollut innostunut tästä äärimmäisen scifihtämästä kirjastakaan. Luettuani kirjan ensimmäisen tarinan, Timanttikoirat, olin kuitenkin muuttanut mielipidettäni, sillä tarina oli kaikessa lyhykäisyydessään imaissut minut täysin mukaansa. Olin melkein hivenen pettynyt, että se loppui niin nopeasti ja jopa vähän kesken... 

Tarina on kaikessa matemaattisuudessaan ja tulevaisuussanastossaan täysin mahdoton käsittää kokonaisvaltaisesti - ellei sitten ole aiheisiin liittyvää harrstuneisuutta tai jopa ammattia. Minun lyhyellä lukion matematiikallani en ainakaan ymmärtänyt tornin (jota joukkio lähtee avaamaan) antamista matemaattisisita vihjeistä mitään, vaikka niitä jopa yritettiin avata lukijalle. 

Kirja on melko raaka ja keskittyy raakuudessaan ihmiskehon tuhoamiseen samaan aikaan kun ylikehittynyt tiede kykenee luomaan uusiokappaleita lähes mistä tahansa ruumiinosasta ilman, että ihmisen itsensä täytyy muuta tehdä kuin antaa käsky alkaa korjata. Toisinaan tuntui, että raakuus menee kirjassa hivenen yli, kun samalta henkilöltä tuntuu katkeavan useampaan otteeseen käsi tai kun joku henkilö katkeaa rintakehän alapuolelta, muttei silti kuole, vaan jatkaa samaa vauhtia kuin ennenkin. Ehkä en vain täysin käsitä, miten tulevaisuuden maailmaa hahmotellaan enkä edes tahdo, sillä cybermaailma robotteineen ja nitronanobitteinen (oma keksimäni sana) ei erityisemmin houkuttele. 

Teos on lyhyt ja keskittyy vain yhteen missioon - siksi se on helppo- ja nopealukuinen. Tai no helposta ei ehkä voi puhua sanaston puolesta... Kirja kannattaa kuitenkin lukea, vaikkei scifistelystä olisikaan kiinnostunut - kirja jostain syystä imaisee kuitenkin helposti mukaansa. Voi tietysti olla, että se johtui siitäkin, että tiesin tarinan olevan suht. lyhyt, joten saatoin antautua sille huoletta kuin jos kirja olisi tiiliskivenpaksuinen. 

ARVIO TÄHDISSÄ:

***½



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti