keskiviikko 10. elokuuta 2011

Agatha Christie: Neiti Marple koston jumalattarena (kirjoitettu vuonna 2006)


Ilmestyi 1972
Alkuperäinen nimi: Nemesis

TAKAKANSI:

Tunnussanamme, rakas neiti, on Nemesis!
Upporikas liikemies herra Rafiel testamenttaa neiti Marplelle kaksikymmentä tuhatta puntaa palkkioksi erään rikoksen selvittämisestä. – Minkä rikoksen? Ilmeisestikin murhan, mutta kuka on murhattu ja missä? Siitä ei jälkisäädöksessä mainita sanaakaan. Vedotaan vain vanhan ystävän luontaisiin taipumuksiin tajuta rikoksia, vaistota pahuutta.
Jännitys kiihdyttää vanhuuttaan raihnaista amatöörisalapoliisia; hän lähtee etsimään ”Neulaa heinäsuovasta”. Suoraselkäinen nojatuoli takkavalkean ääressä saa jäädä kun edessä on ennakolta järjestetty ylellinen kiertomatka Englannin kuuluisissa kartanoissa ja puutarhoissa.

OMA ARVIO:

Neiti Marple on kirjoissa aina yhtä yllättävä. Televisioon Neiti Marplea on tehty ainakin kolmen eri näyttelijän voimin, mutta minusta kukaan heistä ei ole oikeastaan aivan sellainen, kuin kirjan neiti Marple. Kirjan Marple on vanhaksi höperöksi verhoutuva, hivenen liian utelias ja juoruileva maailmannainen - ei liian kiltti, muttei pahakaan. Hänen päänsä on terääkin terävämpi ja muistinsa mitä parhain eikä päättelykyvyssäkään ole mitään moittimista. Hivenen rasittava piirre Marplessa minusta on kuitenkin mitä-pitikään-sanomani-lausahdukset, joita hän viljelee pitkin kirjaa usein - joskin hivenen eri muodoissa. 

Ei turhaan ajatella, että tämä on Agatha Christien tylsimpiä teoksia, sillä sitä se todella on. Alku oli suorastaan puuduttava eikä kirja ollut millään päästä eteenpäin. Kun se sitten vähän sai pontta, ei se siltikään vetänyt vertoja muille Agatha Christien teoksille. Neiti Marple koston jumalattarena ei ole läheskään yhä älykäs teos, kuin useimmat muut, se ei käsittele erityisen mielenkiintoista tapausta - vaikka takakansi pyrkiikin luomaan kirjasta marhdollisimman mystisen kuvan. Jostain syystä teos ei onnistu säilyttämään tuo mystisyyttä eikä se siten esittäydy lukijalleen kovin mielenkiintoisenakaan. Kirjasta puuttui tietynlaista Christielle tyypillistä jännitystä ja arvoituksellisuutta. 

Ei siis ehkä sitä parhainta Agatha Christietä, mutta ihan luettavaa kuitenkin. Agatha Christietä voi hyvällä omallatunnolla suositella kaikille - niin nuorille kuin aikuisillekin. Jokainen kirja on oma persoonallinen tarinansa ja antaa myös lukijalle aivopuhdetta. Teos ei ole kovin pitkä, noin 250 sivua, eikä teksti ei ole aivan pienintä pränttiä. 

ARVIO TÄHDISSÄ:

***



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti