torstai 11. elokuuta 2011

Day 14 – Favorite book of your favorite writer

!!!!!TÄMÄ POSTAUS SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA!!!!!

Suosikkikirjani suosikkikirjailijaltani? Vihdoinkin joku helppo kysymys! Olen hehkuttanut suosikkikirjaani täällä blogissa jo varmaan kahdesti - viimeksi eilisessä haastevastauksessani :D No, hehkutanpa vähän uudestaan!!


Suosikkikirjailijanihan oli ja on edelleen Niklas Rådström ja suosikkikirjani hänen teoksistaan on yllä mainittu Varjojen enkeli vuodelta 1993 (©). Takakansiselostus ja oma arvioni ovat ehkä omiaan selventämään, miksi juuri tämä kirja. 

TAKAKANSI:

Ove Marklund on luonut menestyksekkään uran muoti- ja mainosvalokuvaajana. Hän on ollut toteuttamassa Benetton-tyyppistä kampanjaa "Ei mitään", jolla on harkitun leuhka iskulause: "Mitä sinulta puuttuu? Ei mitään." Sitten Marklundille sattui jotain minkä vuoksi hän jätti studionsa ja keskikaupungin arvohuoneistonsa ja seisoskelee nyt ikkunassa ottamassa leikisti kuvia olemattomalla kameralla, mallinaan esikaupunkislummin sekalaiset asukkaat. 

Koska Marklundilla ei ole maallista menetettävää, hän voi huoletta katsoa, mitä hänen ihmisyydestään on mahollisesti jäljellä. Hän lainaa tuulelta siivet ja lähtee tarkkailemaan, mitä kotilähiön asukkaille oikein tapahtuu. Hän seuraa katulasten parvea vaarallisiin seikkailuihin, liitelee seinien läpi rappiomiesten loukkoihin, todistaa pahan voimaa, mutta myös hyvyyden. Keskeltä häikeäilemättömön itsekkyyden ja tarkoituksettoman metelin täyttämää maailmaa hän erottaa kirkkaan pisteen: hiljaisen kuuron pikkupojan Tobiaksen, joka yrittää pelastaa narkomaaniin rakastuneen siskonsa pimeyden kynsistä. 

OMA ARVIO: (vuodelta 2006, muotona kirjaesitelmä)

Ruotsissa ja muissakin pohjoismaissa novellistina, runoilijana, lastenkirjailijana ja matkakertomuksien kirjoittajana tunnettu Niklas Rådström on kirjoittanut 90-luvun alkupuolella tunnelmallisen viihderomaanin Varjojen enkeli, joka ei nimensä perusteella varsinaisesti kerro kirjasta paljon mitään. Ehkä siitä voi lukea hienoista melankoliaa ja koskettavaa murhetta. 

Kaikki kirjassa tapahtuva nähdään päähenkilö Ove Marklundin silmin, näkökulma ei missään välissä siis vaihdu. Kuolemaan johtavaa sairautta poteva Ove tarkkailee lähiympäristöään harmaassa kerrostalomiljöössä, lähibensa-asemallaan ja kotinsa harmaista ikkunoista. Hän seuraa naapurin pienen kuuron pojan Tobiaksen hiljaista elämää maailman julmissa ja kylmissä käsissä, kun poika epätoivoisesti koettaa kiskoa isosiskoaan Erikaa pois narkomaani-Ariksen seurasta. 

Kaikki tapahtuu niin toivottoman hitaasti. Kun Tobias ja Ertika kulkevat liukuportaita kohti, minä jään auttamattomasti jälkeen. Tobias kävelee puoli askelta Etikan edellä. Näen hänen askeleistaan, miten onnellinen hän on. Siinä missä liukuportaat vievät kadulle, auringonvalo on armottoman sokaiseva. Näen Erikan vitkastelevan. Tobias ei ole vielä huomannut mitään, mutta hän pysähtyy portaiden juurelle ja katsoo Erikaan. 
Tule, hän viittoo Erikalle. Jätetään yö tänne alas. 
Erika astuu askeleen Tobiasta kohti, ja silloin isku, jonka antamisen hän aloitti alhaalla maan alla, tavoittaa Tobiaksen. Erikan kämmentä polttaa kun se koskettaa Tobiaksen poskea, ja Tobias horjahtaa taaksepäin ja päätyy istumaan liukuportaitteen alimmalle askelmalle, Portaat lähtevät taas käyntiin, ja hän liukuu hitaasti ylös valoon. 
Painu helvettiin senkin kuuro pieni iljetys! Erika viittoo hänelle. --- Minä jään tänne, hän viittoo. Minä rakastan yötä. 

Olen ottanut kirjasta esille viisi päähenkilöä, joista yksi ja samalla viimeinen kulkee mukana Oven muistoissa ja pohdinnoissa. Tämä kyseinen henkilö on päähenkilön edesmennyt, kuuro pikkuveli Erik, jota maailma, elämä ja isä ovat kohdelleen kohtuuttoman väärin. Ainoa yhteys, joka Erikillä muuhun maailmaan on, on hänen ja Oven välinen merkistö. Kuurous ei anna tuon ajan aralle lapselle muita mahdollisuuksia. 

Olin leikkinyt jotain, ehkä jutellut itsekseni, ja Erik oli katsellut minua sängyn päätypienojen välistä. Luulen, että yritin jollain tavoin saada Erikin mukaan leikkiin kuin auttaakseni häntä esittämään jotain leikkiin kuuluvaa osaa. Mutta en tiennyt miten minun olisi meneteltävä. En edes tiennyt miksi häntä kutsuisin. Hänen nimensä oli Erik, mutta hänelle itselleen nimi oli vain tyhjää uloshengitystä ja huulten liikettä. 

Sitten kohotin käteni, suljin sen kevyesti ja pyöräytin sitä muutaman kerran poskeani vasten ja osoitin sitten pikkuveljeeni. Hän oli kypsä omena, minä halusin sanoa. Hän oli varhainen syksyn hedelmä, hän oli koko elokuu. --- Sitten osoitin itseäni ja kuljetin kättäni ilmassa hiukan nykivässä kaaressa. Siipirikko lintu, halusin sanoa, putoava sorsa. Se sai olla minun nimeni, nykivä kädenliike kuin haavoitetun linnun lento. Ja silti sen siiveniskut täyttivät koko huoneen, sen näin Erikin kasvoista. Avuttomasti hän ojensi kättään huoneeseen yrittäen jäljitellä linnun vaappuvaa lentoa. Hän nauroi, ja minä toistin toistamistani hänelle hänen nimeään - käsi kevyesti suljettuna poskella. Hänen pienet hapuilevat kätensä leikkivät minun nimelläni. 

Kirjan tunnelma alusta loppuun ei ole millään lailla hilpeä, vaan se käsittelee yhteiskunnan rikollisia, selvittämättömiä väärinymmäryksiä, vallan sekä elämän väärinkäyttöä, sorrettujen kurjuutta ja kuolemaa. Ove puolestaan silmäilee yhteiskuntaa eräänlaisena kohtaloiden kehtona, jossa jokaisella on jonkinnäköinen tarina, ja kertoo se omasta kaikkitietävästä näkökulmasta. Hän ei pelkää katsoa muita oman sairautensa läpi, mutta kenties hivenen hänen omaa sairauttaa sekoittuu heidän tarinoihinsa, sillä jokainen niistä tuntuu hivenen sekavalta ja houreiselta. Kirjan henkilöt ovat kaikki omalla tavallaan sisäänpäinkääntyneitä, joka aiheuttaa toisinaan ahdistusta lukijalle. Tuntuu ettei henkilöillä eikä heidän elämässään hetkessä mikään ole milloinkaan hyvin. Ainoastaan sivuilla seikkaileva kuuroutensa takaa virnuileva Tobias kykenee silloin tällöin heittäytymään elämän ihanuuksiin.

Ove kertoo muun muassa tarinaa omasta urastaan ja lapsuudestaan, jonka hän uhrasi suojellakseen kuuroa pikkuveljeään, jota vanhemmat eristivät kaikessa epätietoisuudessaan. Hän tuo esille tärkeimpiä elämänvaiheitaan, kuten kotoa pois muuttamisen ja sen seuraukset, ensimmäisen työsopimuksen ja keski-ikään siirtymisen vaikeudet. Hän kertoo jokaisen aloittamansa tarinan tarkasti alusta loppuun. Siskonsa pelastusta koettavaa Tobiasta hän seuraa ympäri kaupungin, kuin olisi itse Tobias. Ove on mukana kamppailun loppuun saakka - aina läpi miesten massoittaman kellarihuoneiston, synkän metsän ja metrotunnellin, jonne yksi kohtaloista päättyy.

Mutta kuinka Erikille sitten loppujen lopuksi kävi? Ove kertaa lapsuuttaan morfiinia ja olutta nauttien ja päätyy tilanteeseen, jossa kotoa lähteminen käy väistämättömäksi isän uhkaavan käytöksen käydessä hengenvaaralliseksi. Eniten Oven lähdöstä kärsii hänen itsensä lisäksi Erik, jonka loru loppuu lopulta jarrujen kirskuntaan.

Tunkeuduin ihmisten välitse ja näin veljeni makaavan lumessa, vääntyneen polkupyöräni vieressä. Suuri punainen sädekehä levisi hänen päänsä ympärille sillä aikaa kun ambulanssimiehet nostivat paarit autosta ja laskivat ne hänen viereensä. Hänen vasemmassa poskessaan oli verinen avohaava ja hiukset olivat liimautuneet päänahkaan kuin tahmea kypärä. Vasen silmä tuijotti alas likaiseen lumeen, missä veri hitaasti piirsi tummanpunaista unelmaansa ajorataan. Vartalo oli vääntynyt aivan mahdottomaan asentoon ikään kuin ylä- ja alruumis olisivat pyrkineet kumpikin omalle taholleen. Mutta kasvojen oikea puoli oli tyyni ja silmä oli kiinni. Jon näki vain kasvojen oikean puolen, saattoi ajatella, että hän vain nukkui. Kuorma-auton kuljettaja selitti kyyneleet silmissä tapausta poliisille:
- Minä tyyttäsin, mutta poika ei kuullut, mies sanoi. - Hän vain ajoi suoraa päätä tielle eikä yhtään katsonut ympärilleen. Minä en mahtanut mitään. Tuntui kuin hän ei olisi halunnutkaan kuulla. 
- Etkö  tajua, että poika on kuuro? minä sanoin.

Astuin askeleen kohti Erikin ruumista. 
He katsoivat vaiti minuun. Minä en itkenyt. Jo kauan aikaa oli ollut aivan liian myöhäistä minun itkeä. Minä vain vaivuin polvilleni veljeni viereen ja istuin hiljaa loskassa. Kun ambulanssimiehet yrittivät nostaa häntä, minä kohotin käteni ja estin sen. 
- Olkaa hiljaa, minä kuiskasin varovasti. - Älkää herättäkö häntä. 
He katsoivat minua ja jäivät odottamaan. Hekin tiesivät, että oli liian myöhäistä. Kaikki tiesivät, että kaikki oli ollut liian myöhäistä jo kauan, kauan aikaa. Päivä oli liian myöhäinen ja yö oli liian myöhäinen, valo oli hapertunut ja pimeys oli säröillä. 

- Tunnetko sinä hänet? joku kysyi. - Tiedätkö kuka hän on?
Minä kohotin katseeni ja näin ympärillä seisovien ihmisten jalkojen välistä isän auton lähestyvän väkijoukkoa ja pysähtyvän. Isä astui autosta, napitti päällystakkinsa ja käveli ihmisten luo. 
- Ei, ei tämä ole kukaan minun tuttuni, minä sanoin ja nousin. - Ei tämä ole kukaan. 

Kirja on lohduttoman relalistinen kertomus kohtaloista. Kirjan luettuani mietin, että osuvampi nimi sille olisi ollut Eikä yksikään pelastunut, sillä lähes jokainen kirjan hahmo kuolee tapaturmaisesti ääliömäinen virne naamallaan. Koko seutu tuntuu muutenkin vajonneen jonkinsorttiseen synkkyyden liejuun, josta yksikään ei selviä puhtain paperein. Harmaa kerrostalomiljöö ei myöskään anna lohtua. Alussa toivoin, että kirjassa olisi ollut edes yksi onnekkaampi hahmo, mutta kun tarkemmin ajattelen, ei se sittenkään olisi kirjan mukaista. Teos on kuitenkin kertomus todellisuudesta - todellisuuden karusta puolesta. Todellisuuden onnellinen puoli jääköön jollekin toiselle kirjailijalle. 

Kirjan takakansi on ehkä yksi harhaanjohtavimmista kansista, joita tiedän, sillä loppujen lopuksi kyse oli aivan muusta, kuin mihin takakansi keskittyi. Lisäksi pelottavan upeasti kirjoitetut kuvaukset eri tapahtumista, kuten Erikin kuolemasta, saavat vilunväreet kulkemaan. Kirja sopii niille, joita satunnainen ahdistuneisuus ei lamaannuta loppuiäksi. Rådström on luettavan arvoinen kirjailija ja erityisesti tätä teosta suosittelen lämpimästi, joskin varoittavasti. Ei ole kenties sitä kevyttä kesälukemista, mutta toisaalta se kevyt kesäkin on kohta pulkassa ja alkaa raskaiden kirjojen syys ja talvi (ah sitä melankolian määrää!!<3). 

ARVIO TÄHDISSÄ:
*****


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti