keskiviikko 10. elokuuta 2011

Niilo Rauhala: Valossa näkyy kirjoitus [Runot 1967-1976] --- (kirjoitettu 2007)


Julkaistu 1977
OTAVA

OMA ARVIO:

Kuuteen alaotsikkoon ja vuoteen jaotellut runot vuosilta 1967-1976 muodostavat kerrassaan koskettavan kokonaisuuden, jonka tarkasteluun ei riitä vain pari sanasta. Ei, teos vaatii paljon tarkemman ja laajamittaisemman avaamisen ja sitä siis luvassa seuraavaksi.

Tähän päättyy kesä 1967 
kokoaa kaikki kauneimmat, koskettavimmat ja eniten tulevaa enteilevimmät runot yhdeksi alkavaksi ja loppuvaksi tarinaksi, joka yhdistää herkän kerronnan avulla karun totuuden ja kirjoittajan puolueelliset ajatukset yhteen. Yhdessä nämä saavat aikaan sen, ettei lukijalle jää muita mahdollisuuksia kuin uskoa jokaisen lukemansa sanan sinisilmäisesti mitään kyseenalaistamatta. 

Runosta muotoutuu lohduttomaksi osoittautuva tarina, joka aloittaa kesän ja päättää sen. 

Linnunlaulu sukelsi kevätsumusta
niin kuin piikki,
joka tyhjentyi suoneen
Lapseni silmiin oli minulle kirjoitettu 
kesän ja hiekkarantojen aika

Näiden sanojen saattelemana alkaa kirja ja kesä, jota enimmäinen osio käsittelee. Toiveikkaan aloituksen lastistaa kuitenkin lohduton loppu, joka päättää kesän 1967:

Sanasi, Jumala, lentävät pois kuin muuttolinnut,
kun tulee syksy ja sen yöt.
Ne ovat kaukana,
kun tekisi mieli kuulla. 
Paksu kinos on jäätynyt portaitten kaidepuulle. 

Joki virtaa nyt eikä liiku 1969 
pitää sisällään ihmisten liikehdintää yhden ihmiskulkurin silmin katsottuna. 

Kaukana täältä vai aivanko lähellä
silmä seuraa tiukasti jonkun toisen silmäripsien värähdystä.

Yllä olevan runon näkijä on kaikkitietävä, sillä jokaisen liikeen, ilmeen, äänen ja olemuksen takaa hän tuntee vastaantulijan tarinan. Hän kuvailee hyvin vahvasti ihmisten reaktioita ympäristöön ja tapoihin sidottuina. Hän tekee vertauksia siitä, miten reaktiot muuttuvat kun seurassa on eri ihmisiä. Alun seesteisyyden ja hillityn tarkkailun kumoaa kuitenkin rajuhko sekoaminen, jonka näkijä tuntuu kokevan. Hän poukkoilee nykyisyydestä menneisyyteen ja sieltä suoraan itsetuhoiseen tulevaisuuteen. 

En uskalla puhua keväästä. 
Linnut ovat menneet tästä maailmasta. 

Näiden sanojen myötä kaikki kaunis jättää jälkensä ja edessä avautuu kurjuuden polku. Tai ainakin niin voisi luulla. Totuus on kuitenkin se, että Niilo Rauhala tuntuu olevan toivon mies ja niin myös tämä osio teoksessa saa toiveikkaan päätöksen:

Jos maltat uskoa, 
Jumalan silmät katsovat tämän aamun läpi.
Kaikki suuret asiat ovat vielä edessäpäin. 

Kuuntelen sydämeni ääntä 1971
on ajatuksenjuoksun tapaan kiirehtivä arkipäiväm kuvaus, jonka maistelijana lienee työssäkäyvä lapsellinen naisihminen elämänsä alakuloisimmassa vaiheessa. Maailma esitetään tässä osiossa harmaana, turhana ja vaarallisen vaarattomana paikkana. Sitä kuvaillaan muun muassa seuraavin sanoin: pimeänvärinen, kivinen leijona ja kaikuvat huoneet.

Arkinen ote käy ilmi kokijan tutkiskellessa omia lapsiaan, omaa suhtautumistaan heihin sekä muuhun maailmaan ja ihmisiin. Runojen ehkä piinallisin sanoma tuntuu kuitenkin olevan se, ettei pitäisi uskoa mihinkään, mihinkään ei koskaan tulisi  luottaa. Ja niin kuin edellinenkin osio, niin myös tämä päättyy Jumalan lohtuun; sanoihin, jotka antavat voimaa synkkäpolkuisen runometsän tarpojalle. 

Lumen ja auringon välissä 1973
on eräänlainen mielen opus yöllä rantahietikolla istumisesta, meren liikkeiden yhtäjaksoisesta tuijottamisesta, haavojen havisemisesta ja sateen virkistävästä vaikutuksesta. Tiivistettynä se on opus hiljaisuuteen. Matkaoppaana toiminee vahva-ajatuksinen nuori ihminen, joka pohtii vanhempiaa, omaa suhdettaan heihin ja heidän ajatuksiaan. Vanhemmuuskysymyksen rinnalla poukkoilevat myös eri kansojen olemassaolon pohdinta, joka on paikoin melko kärkevää, toisinaan hyvin ironissävytteistä, jopa hivenen ilkeäksi käyvää.

Meren läheisyys 1975
on henkilökohtainen suosikkini, sillä se koskettaa minua eniten ja herättää ajatuksia. Pääaiheena on meri, joka on omia lempielementtejäni. Rauhalan runoissa meri edustaa melankolista kauneutta, mutta ei itsetuhoa tai kurjuutta - kuten voisi teoksen aiemmasta sävystä luulla.

Mustien pilvien parvi yön vihreällä  taivaalla
liikkuu kohti aamun sarastusta
ja ne ovat kohta kuin ylös nousseet,
saaneet valon siivilleen meressä,
meressä

Lainaamani runo on yksi suosikeistani. Se, kuten useat muut teoksen runoista, on kirjoitettu suomalaisen haikeaan melodiaan. Siinä kaikuu meren aavemaisuus ja laajuus sekä yksinäisyys. Runot tarkastelevat meren liikkeitä ja ääni sekä tapoja pysähtyä ja sitten taas liikkua. Lisäksi runoissa tarkastella kaikkea sitä, mikä merta ympäröi, mitä sen rannoilta löytyy.


Parvi lintuja vai savukiehkua taivaan otsalla?
Matkalla näen, että linnut ovat laskeutuneet puihin
ja odottavat tuulen hiljentymistä.
Tiensä ne tuntevat meren rantaviivasta,
saarista ja tuulesta,
ne tietävät että aika on täyttynyt
eikä täällä enää voi pitempään viihtyä.

"Muistojen paratiisi on ainoa, josta meitä ei voi karkottaa", sanoisi Jean Paul jos lukisi viimeisen, vanhuudesta runoilevan tarinan, otsikolla
Sade ja Elämä, jäljittelemättömän runsas 1976.
Runoissa pohditaan vanhuuteen kuolemista unohtamatta kuitenkaan elämän vehreyttä ja ainutkertaisuutta. Ajattelijana tässä tarinassa toimii jo kuolemansa hyväksyvä, iäkäs ihminen, joka köyhyydessä elettyään ja nälästä selvittyään tuntuu kuitenkin olevan kiitollinen elämästään.

 Niilo Rauhalan runoille tunnusomaista on ympäristön ja ympäröivien ihmisten tarkka tutkiskelu.


Mies rannalla ihmiseksi tullut,
huuto pimeyteen,
missä veneitten airot ovat sotkeutuneet toisiinsa
Ja hän on kuollut.
Mutta tältä rannalta aurinko kaartuu kosmoksen keskelle
ja elämän vihreys lähtee liikkeelle kuoleman heikkakenttiä kohti. 
Meret täyttyvät avarasta valosta. 

Rauhalan runot eivät ole niitä helppolukuisimpia jos niitä mielii jollain tasolla ymmärtää. Toisaalta hänen runonsa eivät ole liian puhki pureksittuja - ne jättävät jotain lukijansa päätettäväksi.  Sanavalinnat ovat pääosin surusävytteisiä aivan niin kuin aiheetkin. Toisaalta kirja ei missään vaiheessa täysin unohda toivoa ja usein se tuntuukin luottavan Jumalan voimaan. Monet aiheet tuntuvat kuvaavan Rauhalan omaa elämää - siinä määrin kuin Internetin ihmeellinen maailma meille paljastaa.

ARVIO TÄHDISSÄ:


*****



1 kommentti:

  1. Todella kauniita säkeitä olit valinnut! Pitäisi tähänkin runoilijaan tutustua. :)

    VastaaPoista